Odotus

Ajattelin Sinua, kun kuulin Kuhmon Kamarimusiikissa
Arnold Schönbergin säveltämän laulun “Odotus” (Erwartung)
Op. 2/1 kokoelmasta Neljä laulua (1899)…

Samana vuonna Schönberg sävelsi tunnetun jousiseksteton
Verklächte Nacht, joka niin ikään pohjautui Richard Dehmelin
samannimiseen runoon. Vuonna 1917 säveltäjä sovitti
teoksen vielä jousiorkesterille, ja nykyään kappale
kuullaankin yleensä jousiorkesteriversiona.

Molemmat Dehmelin runot ovat kokoelmasta
Weib und Welt, joka oli ilmestynyt kolme vuotta
ennen Schönbergin sävellyksiä 1896.

Fin de siècle -kirjallisuudeksi Dehmelin runot ovat
kaikessa dekadenttiudessaankin romantiikan
parhaita perinteitä jatkavia, ja ajalleen jokseenkin
epätyypillisesti hän käyttää teoksessaan
niin runomittaa kuin loppusointuja.

Kuinka sellaisia runoja suomentaa — ?

Merenvihreästä lammesta
vierellä punaisen huvilan
kuolleiden tammien alla
loistaa kuu.

Missä sen tumma heijastus
läpäisee vedenpinnan,
siellä seisoo mies vetäen
sormuksen sormestaan.

Kolme opaalia vilkkuu:
punainen ja vihreä kajastuvat
kalpeiden kivien läpi
ja sulautuvat.

Hän suutelee värejä,
kun silmänsä sädehtivät
kuin merenvihreä maailma:
ikkuna avautuu.

Punaisesta huvilasta
vierellä kuolleiden tammien
viittoilee kalpea
naisen käsi.

Hyvösten kello

Hyvösten kellon

aika ei ole seisahtunut
kuin Dalin maalausten
tai Olivier Messiaenin
kvarteton ajan lopulle

Veijarikissan hymy
jäi kissasta jälkeen:
viisarit raksuttavat,
kun kellotaulua ei ole.

Ajan näkee kuhmolaisesta
kellosta, vaikka yhä
suurempia palasia
lohkeaisi kellosta pois.

[erään kuhmolaisen kellon innoittama runo]

Kirkastunut yö

Kaksi ihmistä kulkee läpi lehdon kolean paljaan;
Kuu kulkee mukana, he kääntyvät katsomaan.
Vahvain tammein yllä kulkee kuu,
ei pilvikään himmennä valoa taivaan,
johon mustat sakarat kurottuu.
Naisen ääni ryhtyy puhumaan:

Kannan lasta eikä hän ole Sinun,
Synnissä kuljen vierelläsi Sinun.
Raskaasti itseäni laiminlöin.
En enää uskonut onneen,
ja raskaasti ikävöin
elämänsisältöä, äidinonnnea
moraalia; niin silloin lankesin
vavisten suloni syöksin
vieraan miehen syleilyyn,
ja menin tekoni siunaamaan.
Niin elämä on kostanut itselleen:
Niin meidät se saattaa kohtaamaan.

Naisen kulkiessa askel ontuu.
Ylhäällä kanssaan rientää kuu.
Tumma katse hukkuu valomaisemaan.
Miehen ääni ryhtyy puhumaan:

Sinulle omakses’ annettu lapsi
älköön sielulles’ olko taakaksi,
oi katso kuin kirkkaana kaikkeus hohtaa!
Pilkahdus viipyilee yllä kaiken,
kun kuljemme keskellä meren hyisen,
niin erityinen lämpö kohtaa
Sinut minussa, minut Sinussa.
Se kirkastaa tämän vieraan lapsen,
Minulle, minun kauttani synnytät sen;
Sinä toit minuun valon pilkahduksen.
Teit minusta itsestäni lapsen.

Mies kietoo kätensä naisen vahvoille lanteille.
Heidän hengityksensä päästää suudelmia ilmoille.
Kaksi ihmistä kulkee läpi yön korkean kirkkaan.

[suomennos Richard Dehmelin runosta "Verklärte Nacht"
kokoelmasta Weib und Welt (1896) H. A. Kovalainen]

Kolme keinoa käydä veden yli (ed)

Minun veljeni, jos onni sinua suosii, niin sinulla on vain yksi hyve eikä enempää: niin sinä käyt helpommin sillan ylitse..

Paikoista kotoisimpia lienevät vuoret ja saaret, joista näkee kauas, pikemmin kuin ahtaat metsät tai kaupungit. Saaret ovat ajattelun pyhättöjä, tyynen eristyneitä alueita, joissa käyvät mahdolliseksi mantereella mahdottomat mietinnöt. Kun minulla oli kerran eräästä kirjastani kolme lukua kirjoitettavana – kohtalosta, sivistyksestä ja uskonnosta – tarjoutui ainoaksi mahdolliseksi paikaksi tiivistyneen kiireettömälle ajattelulle kaukainen saari, Utö. Turun saariston uloimmalla saarella varoin iltakävelyilläni astumasta pian jo syksyn viileyden jähmettämien sammakoiden päälle, kun taipuisa sade ja pisteliäs tuuli olivat päiväsaikaan ensin käyneet kirjailemaan kirjaa kanssani.

Taiteilijat ovat sentään aina ymmärtäneet saaressa asumisen autuuden! Kesällä ja syksyllä Harakkaan oli soudettava niin kauan kuin vesireitit vielä pysyivät avoimina, tai kun jäälautat olivat järjestäytyneet soutajan esteeksi vielä sillä tavoin siedettävästi, että niiden reunoista saattoi ponnistaa airon kärjellä vauhtiin. Jos ollaan tarkkoja, keinoja saareen pääsemiseksi oli kolme. Lokakuun puolivälin kieppeille saareen liikennöi pursiseuran omistama yhteysalus, jonka kuljettaja ei tosin myrskyisellä säällä tarjonnut koskaan yhtä hyvää palvelua kuin tyynellä, jos kohta kuljettikin kyytiä vailla olevat taiteilijat aamusta iltamyöhään saareen ja saaresta takaisin. Ja kun joka vuosi yhtä epävarmasti tuloaan tekevä talvi oli viimein helmikuun alkuviikkoina tehnyt päätöksensä siitä, että meri jäätyy kuin jäätyykin jälleen, pääsi saareen vaivattomasti jäätä pitkin kävellen.

Pian tulee pääsiäinen. Jos kuljen Harakkaan, pääsen veden yli jo toivon mukaan soutaen. Todellakin: pääsen. Pääsiäinen, pass-over juontaa juurensa heprean kielen sanaan pesah, juutalaisten juhlaan, ja alun perin sana merkitsee ohi kulkemista. Kun israelilaiset pyrkivät vapaaksi Egyptin orjuudesta, Jumala koetteli egyptiläisiä vielä viimeisellä vitsauksella. Hän surmasi egyptiläiset esikoispojat ja eläinten esikoiset. Israelilaisten hän oli käskenyt uhrata karitsan ja sivellä ovenpielensä sen verellä. Jos ovi oli sivelty verellä, kulki Herra ketään rankaisematta talon ohi, ja esikoiset pääsivät pälkähästä.

Minä rakastan häntä, joka ei pidätä itselleen pisaraakaan hengestään, vaan tahtoo olla kokonaan oman hyveensä henki; niin hän siirtyy henkenä sillan yli –

Ajatuksena minua kiehtoo ohi kulkeminen ymmärrettynä ylitse käymiseksi, kristillisen pääsiäisen etäisenä sukulaisena muttei kuitenkaan sen merkityksiin rajautuneena. Maailmankirjallisuudessa käyminen – käveleminen tai kulkeminen – rajan tai virran ylitse merkitsee usein siirtymää toisenlaiselle olemassaolon tasolle. Kun Nietzschen Zarathustra oli 30-vuotias, hän katsoi ajattelunsa kypsyneen siinä määrin että oli valmis laskeutumaan alas vuoreltaan ihmisten piiriin. Saksaksi voidaan sanoa (kuten Nietzsche sanookin) Zarathustran Übergangin ihmisten pariin olleen samalla hänen Unterganginsa: alas laskeutuminen, perustalle palaaminen. Samalla Untergang merkitsee luhistumista eli henkistä musertumista. Pohjalle vajoaminen (kivun kuilun yli liitäminen) merkitsee siis perusasioihin havahtumista! (Niin minulle totesi Piispa Arsenikin kerran: ihmisen on hyvä käydä pohjalla, jotta näkee elämän perusasiat…)

Joskus marraskuussa Harakan tuuli alkoi heitellä Kaivopuiston rantaa ja lähialueen saaria yhdistäviä aaltoja ja veneitä ympäriinsä niin villisti, että airoineen sai käyttää kaiken voimansa tuulta vastaan pyristelemiseen! Pimeinä iltoina, kun otsalamppuni oli unohtunut toisen takin taskuun tai kun en vielä ollut ennättänyt sellaista ensinkään hankkia, soutelimme lyhyellä meritaipaleella kasvokkain minä ja kuu, kuun silta ja pimeässä vähäisestä valtavaksi kasvava vaatimaton valo. Tuolloin tunsin olevani kouriintuntuvalla tavalla kosketuksissa alkukantaiseen luontoon: kohdatakseen tyynen pimeyden ei tarvitse soutaa kuin kivenheiton päähän mantereelta, niin kaupungin metelin ja kiireen hautaa jo alleen airojen kirskuna.

Teologit ovat tuhantisen vuotta kinastelleet siitä, saako ihminen osakseen pelastuksen yksin armosta vai hurskaiden tekojensa ansiosta. Me harakkalaiset tiedämme vastauksen: kaikki riippuu kelistä! Yhteysaluksen kyydissä ihminen pääsee saareen yksin armosta, soutaessaan yksin omien ponnistelujensa johdosta, kun taas jäätä pitkin kävellessä matkanteossa jollakin alkuperäisellä tavalla yhdistyvät armo ja inhimilliset ponnistukset. Oman päivittäisen veden yli käymiseni toivoisin olevan samalla alati toistuva tutustumiseni olemisen perustuksiin, niihin elämän pimeisiin säikeisiin, joiden myötä siirtyminen urbaanien jumalien mekkaloivasta tyhjänpuhumisesta uuteen elämään käy mahdolliseksi.

Yhtä kaikki kolme keinoa käydä veden yli sulkevat ulkopuolelleen neljännen, jonka tietenkin unohdin ja viimeiseksi kirjoitan: saaresta mantereelle voi uida. Puolisen vuotta olin etäisesti haaveksinut siitä, kuinka kiehtovaa olisi jonakin kesäisenä päivänä taittaa matka saaren ja Kaivopuiston välillä uiden, kunnes vuoden 2012 syksyllä eräätkin olosuhteet pakottivat minut taittamaan uimalla työmatkani… Tavaroiden kuljetuspulman ratkaisin turvautumalla kauppaan, joka on viime aikoina ratkonut kaikki käytännön ongelmani: Clas Ohlson. Niin sulloin ilolla 40-litraiseen mustaan säkkiin kaikki päivän aikana tarvitsemani tavarat, suljin säkin taittamalla säkin pään kaksin kerroin, jolloin säkistä tulee vedenpitävä. Ensimmäisillä uinneillani kassi falskasi vähän (mutta vain vähän), ja julkisesta sonnustautumisesta työvaatteisiin Kaivopuiston rannalla selvisin siitäkin jokseenkin yhtenä kappaleena!

Minä rakastan häntä, jonka sielu on syvä haavoittumisessaankin ja joka saattaa tuhoutua pieneen elämykseen: niin hän menee mieluusti sillan ylitse.

[kirjoituksen runko julkaistu Harakan energia -näyttelyn avajaisissa antologiassa
Harakkani, 2012, joskin juttuun on tehty muutamia muokkauksia sitten kirjajulkaisun...
Sisennetyt lainaukset Nietzschen teoksesta Näin puhui Zarathustra, suom. J. A. Hollo]

turmeluksen kauhut

Kaukaiselle rakkaalleen Heikki Kovalainen lähettää joitakuita
mietteitä, jotka ovat häntä auttaneet olemisen karikoissa,
Emersonin Elämisen taidosta, ellei toisin mainita…

Jumala suokoon minulle tyyneyttä
hyväksyä asiat joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa asiat jotka voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

(Reinhold Niebuhr)

Parhaat kaskut [valtavasta] voimasta kuulee alkukantaisen elämän piiristä, tutkimusmatkailijoilta, sotilailta ja merirosvoilta. Vaan kuka välittääkään sarjamurhaajien karkumatkoista, karhujen tappeluista tai jäävuorten murskautumisista? Jos mitään muuta ei ole, ei fyysiselläkään voimalla ole arvoa. Nietoksiin kasautuneena lumi on yhdentekevää, kuten roihu tulivuorissa ja muissa vulkaanisissa pätseissä; jään suloisuus käy ilmi trooppisissa maissa, keskikesän päivinä. Tulen mukavuus piilee siinä, että sitä on liedessämme vähäinen määrä, sähkön taas hallittavissa virtajohdoissa eikä niinkään latautuneiden pilvien puuskissa…

Suuret intohimot, vastukset ja vaarat ovat kasvattajiamme. Kukistamiltamme asioilta omaksumme niiden lujuuden. Jos ei ole sotia, ei ole sotilaitakaan, ja jos ei ole vihollisia, ei ole sankareitakaan. Eihän auringolla olisi mitään virkaa, ellei maailmankaikkeus olisi sumea. Luonteen ylväys piilee siinä, miten kohtaamme turmeluksen kauhut ja ammennamme niistä uutta ylevää voimaa: näin taidekin ammentaa elinvoimansa uudenlaisesta jyrkkien vastakohtien hyödyntämisestä tai yhteen sovittamisesta, kaivautuen yhä syvemmälle pimeyteen kohti yön mustaa kuilua. Mitä kohti maalarit, runoilijat tai pyhimykset edes pyristelisivät elleivät helvettejä ja ristiinnaulitsemisia?

Maanviljelijän katse on luja kuin hevosen, hänen silmiensä säde on kuin sauvan sivallus. Katse kykenee uhkaamaan kuin ladattu ja tähdätty ase tai satuttamaan kuin potku tai tölväisy, mutta muunnellussa tilassa, ystävällisyyttä sädehtiessään se panee sydämen tanssahtelemaan ilosta.

Jotkut silmät ovat upottavia ja syviä, kuin lähteitä, joihin voi helposti hukkua – toiset ovat niin hyökkääviä ja piinaavia, että tekisi mieli kutsua poliisi paikalle: ne vaativat ylenmäärin huomiota ja edellyttävät turvakseen kansoitettuja bulevardeja ja miljoonia ihmisiä, jotta ihminen silmien takana olisi suojassa.

Erään hollantilaisen kansanviisauden mukaan ”maali ei maksa mitään”, niin hyvin se suojaa omaisuutta kosteissa ilmastoissa. Auringonvalohan ei maksa sitäkään vähää, ja yhtä kaikki se on vieläkin hienompaa sävyä. Sama pätee iloisuuteen tai hyväntuulisuuteen: mitä enemmän sitä käytetään, sitä enemmän sitä riittää. Rahtuseenkin puuta tai kiveä kätkeytyy loputtomasti lämpöä. Samaa männyn lastua voi käyttää sytykkeenä sata kertaa, eikä yhdenkään sielun onnellisuusvoima ole mitattavissa tai ehdytettävissä.

Ennen Heikki Kovalaisellakin oli pitkät hiukset.

Book: Coetzee’s DISGRACE

*   *

Had a chance to read through the little book Disgrace (1999) by the South African author J. M. Coetzee, recommended to me by my ewig weibliche inamorata, Maria M… A great read, especially to start a visiting fellowship in the U.S.!

This is a book of the nondone, of the shy of achieving, of falling short of accomplishing one’s dreams, a life that may be deemed valuable…

Note on the appearance of race in literature: in literary fiction – unlike in film – it is the race of a character that can never be explicitly written, oftentimes not even mentioned. This is the case with Coetzee, and it is famously the case with, say, Wuthering Heights, where one can sense the immediate increase of urgency of the question of race once the novel becomes filmatized (most recently by Andrea Arnold in 2011).

In film, a character can’t come without a race.
In a novel, mentioning race virtually verges on racism.

A book in sonata form: with an extensive introduction on the unlikely forays of Professor David Lurie into illicit eroticism, followed with a multilayered development of themes on what makes up the bulk of the book, of David’s time spent in the countryside on a farm with her daughter Lucie. The narrative in a nutshell: the professor indulges himself in a teacher-student relationship with a young woman named Melanie Isaacs in his English class, impulsively enough to make him oblivious to the stark consequences. Against all expectations but the reader’s, the affair sours and eventually leads up to David’s conviction and a failure to repent publicly, finally resulting in his resignment from work and the subsequent withdrawal to the countryside…

Coetzee writes the phenomenology of disgrace, shame: when could one come across, indeed, such a succinct title and a such a lucid thematization of the very title? It is a secular interpretation of the gradual foundering of fame, of downright humiliation and the equally painful attempt to come to terms with it all.

One of the highest merits of the book, for me, is its crafty juxtaposition of distinct themes so as to make their underlying parallelism apparent (and, as it happens, natural rather than contrived). When David, the professor, abuses the young woman from his English class, he feels no shame whatsoever except perhaps as an afterthought; when a gang of three black men, in contrast, rape David’s daugther Lucie on the farm, it is nothing but shame and disgrace that he feels (and assumes her daughter to feel as well).

And how does the book end? David and her new acquaintance on the countryside, an unpreposessing veterinarian Bev Shaw are engaged in a process of what Coetzee, with historical pungency, tags a show of Lösung, putting an end, one by one, to the lives of farm animals. They have killed twentythree dogs; one more remains to kill. How many chapters does Disgrace have? – twentyfour. ‘Are you giving him up’, Bev asks in reference to the last young dog to be killed. I am giving him up, David replies, as if he was putting out the life of the puppy, and at the same time, finally and for good, giving up on the project of trying to lead a valuable life.

The book of the nondone is written impromptu, as if it was the writing itself that the author is giving up, just like David and Lucie are fated to give up what they thought life could be. It is the art of absence, of race and real love, that Coetzee in my eyes is with terrible force bringing into sharp relief.

[A footnote in Finnish: kiitos, kulta, kirjasuosituksesta!]

Book: Narratology à la Mäkelä

[--] comme si la plénitude de l’âme ne débordait pas quelquefois par le métaphores les plus vides, puisque personne, jamais, ne peut donner l’exacte mesure de ses besoins, ni de ses conceptions, ni de ses douleurs, et que la parole humaine est comme un chaudron fêlé où nous battons des mélodies à faire danser les ours, quand on voudrait attendrir les étoiles… (Gustave Flaubert, Madame Bovary)

What’s the best way to spend the last evening in the U.S., getting ready for a two-week trip to Finland? A little more than half a year ago, by a fortunate coincidence, I chanced to come across a PhD dissertation – published as a monograph in Finnish, though the work would well deserve an international audience – by Maria Mäkelä at the University of Tampere. Textual Deceptions and the Unfaithful Mind (2011) is a cutting-edge foray into the tradition of adultery and illicit romance in occidental narrative literature; a hot topic, if we may say so! At the same time, the book offers an original narratologically grounded argument to the effect of analyzing literary representation of consciousness, in particular, the problematics of mind reading, where the case of unfaithful minds is regarded as an emblem of failed (and therefore paradigmatic) mind reading.

Following the sub-heading of the book, Conventions of Liteary Consciousness Representation as a Narratological Challenge is also an ambitious contribution to the swarming debates in contemporary cognitive narratology. The author engages herself in what she describes as descriptive poetics dealing with seven test cases, ranging from classics such as Gustave Flaubert‘s Madame Bovary (1857) to more recent works in the genre of adultery, such as Emmanuèle Bernheim‘s Sa femme (1993). Mäkelä uses all of these case studies to develop her argument about the gradual unfolding – for her, both historical and theoretical – of what she tags the literary mind. The study finds its climax in a modestly ground-breaking analysis of the media scandal centering around President Bill Clinton and the former White House intern Monica Lewinsky, the textual intricacies of whose illicit romance Mäkelä reads with unerring wit. This analysis shows how the literary conventions originally to have arisen in novelistic discourse can – and indeed often do and have – become a frame of reading applicable to non-literary phenomena.

The choice of the Clinton-Lewinsky scandal as the interpretative pinnacle of Mäkelä’s book in itself shows how the study ultimately transcends the bounds of the corpus of cases under examination. Ultimately, mind reading is a phenomenon whereof literature offers an illustration par excellence, rather than arguing for the opposite thesis – much less interesting and arguably more conventional – that literature offers a deficient example of mind reading.

This is part of the reason, indeed, why the book is so insightful in unraveling a multi-layered narrative of a literary mind within itself: to start with, one might gain the impression that infidelity will be probed in a – literally – literary way, offering narratological interpretations of novels dealing with the theme. But what is really at stake, on a careful reading (taking ‘literary’ now in an aptly figurative way), will turn out as the bold suggestion that minds, as it were, are by their very nature unfaithful: mind reading was never possible in the first place, except in an indirect sense, and there are no more accurate worlds or realities of this phenomenon to be found than in the very genre of infidelity in literature… It is for this reason, then, that the very genre of literary adultery is made to do theoretical work in the book.

The author is herself aware of the exceptionally broad scope of the book, and in her concise but crisp conclusions, she outlines three programmatic suggestions as to where contemporary narratology might next be headed to. Among these, she suggests that “post-classical narratology ought not to focus attention only on narrative anomalies but to look for lines of interaction between real-life structuring … of experiences and litererary mechanisms”. This she takes to hold true, in particular, for so-called unnatural narratologists, who ought to turn their gaze from taxonomy of narratives to unnatural reading in general, interpretative strategies diverging from everyday experience.

So many strands for projects of future research open up from Mäkelä’s work that it would be vain of me to try to name too many of them. To mention but a few, intriguing new ideas could be developed respecting the idea of creating worlds vis-à-vis fictional narrative or, say, the thematics of distinctive minds emerging from such processes, feigned voices, if you like (how representing the contents of consciousness of a fictional character feigning to use his or her own voice is a deceptive venture to start with)… As regards theoretical frameworks, a discussion of these and related themes might be brought to bear on diverse fields such as psychoanalysis, film theory, media studies, and hermeneutics, to mention but a few. If, indeed, we’re faced with a circle where liteary representation of consciousness is based on literary as opposed to real-life frames, while literary frames themselves operate in everyday life, what more might we say about the radical inversion of the interrelationship between art and reality?

Strikingly beautiful roundedness in this book, indeed, but luckily nowhere near to a vicious circle. Quite the contrary, Mäkelä’s book demonstrates how narratology can actually be used to make better sense of human experience, and not just in comparative literature.

* As it happens, the said Mäkelä is also the fiancée of the author of this review. Frankly, I wanted to give it a try and do my best to see if I could draft an objective review of a work I would have enjoyed even without this happy union of souls…