aineelliset kulut

Näyttelyn alkuun on kolme päivää – jännitys tiivistyy ja käytännön puuhat kasautuvat iloiseksi flow‘ksi, joka riittääkin pitämään kiireisenä loppuajan ennen uutta vuotta!

Koska olen aiemmin häärinyt lähinnä “immateriaalisten” taiteiden parissa – kirjojahan voi kirjoittaa ja musiikkiakin tehdä ilman kummempia aineellisia kuluja – on kokemus valokuvanäyttelyn materiaalisuudesta tuntunut uudelta ja yllättävältä. Tarkoitan kaikkea näyttelyn valmisteluun kuuluvaa kouriintuntuvaa värkkäämistä aina kuvien asetusten säätämisestä paspartuurien leikkaamiseen ja kehystämiseen. Jos tällainen puuhastelu käykin vaativasta fyysisestä työstä, on kuitenkin samalla eheyttävää askarrella omien otostensa parissa pitkäjänteisesti. (Jos entropia eli epäjärjestys fysiikan lakien mukaisesti vääjäämättä lisääntyy maailmassa, tässä yritetään kiivaasti kääntää entropian suuntaa.)

Ajattelin H. D. Thoreaun hengessä listata näyttelyni materiaaliset eli taloudelliset kulut siinä nöyrässä toivossa, että muutamien kuvien myynnillä ja näyttelyn tuomalla ilolla saisin joitakin aineellisista kuluista tasapainotetuksi:

Kuvien tulostaminen, DIALAB Oy, Lambdba matta -printit

50 cm x 40 cm, 26 kpl à 20,50 € = 533 €
40 cm x 30 cm, 36 kpl à 13 € = 468 €
19,2 cm x 12,5 cm, 18 kpl à 4,46 € = 80,30 €
YHTEENSÄ (sis. alv. 23,0 %) 1330 €

Kehykset, IKEA RIBBA, valkoinen & musta

50 cm x 40 cm, 26 kpl à 12,95 € = 336,70 €
40 cm x 30 cm, 36 kpl à 11,95 € = 430,20 €
3 x 3 pienen kuvan kehyksiä 6 kpl à 11,95 € = 71,70 €
YHTEENSÄ 838,60 €

Paspartuurit, TEMPERA, 50 x 40 cm

121 cm x 81,5 cm, 8 kpl à 13,50 € = 108 €
[yksi pahvi riittää 4:ään 50 cm x 40 cm paspartuuriin]
[pienempiin kuviin käyvät valmiit RIBBA-paspikset]

AINEELLISET KULUT YHTEENSÄ: 2276,60 €

Kokonaissumma ei ole kuitenkaan tolkuton, kun otetaan huomioon, kuinka monista kuvista on kyse. Ennen muuuta olen säästänyt kehyksissä sekä siinä, ettei kuvia ole vielä tässä vaiheessa pohjustettu. Lisäksi eritoten 50 cm x 40 cm mitan käyttäminen tuli itse asiassa halvemmaksi Lambda-printteinä, joiden kappalehinta on normaalisti Epson-tulosteita korkeampi.

ensikuvia

Jos minun pitäisi kertoa, miksi alun perin aloin valokuvata, olisi minun mitä luultavimmin kerrottava elämästäni kaikki, tai ainakin ajasta ennen valokuvaamista ja ajasta valokuvaamisen jälkeen. En tiedä miten sellaisen kertomuksen voisi rakentaa enkä liioin tiedä mistä minun pitäisi aloittaa. Pitäisikö aloittaa toteamalla olleeni alun alkaen perusluonteeltani pikemmin verbaalinen kuin visuaalinen? Jos tuollaiset vieraalta kalskahtavat sanat ylipäänsä merkitsevät mitään, en voi kuitenkaan varmuudella tietää niistä hahmottuvan tavoitellun ymmärryksen kyllin selvärajaisena. Ehkä pitäisi lähteä liikkeelle siitä, miten eri taiteet ovat erilaisia tapoja kokea maailma, ja kuitenkin niistä kaikista yhdessä koettuna piirtyy esiin maailma salamyhkäisessä sellaisuudessaan. Kun olin ehdyttänyt kaikki muut itseilmaisun keinot (tai kun jotkut niistä olivat tehneet minusta liian herkän), valitsin valokuvaamisen.

Yhtä hyvin voisin kertoa miten hankin ensimmäisen kamerani.

* *

New Mexicossa minuun teki vaikutuksen valo, ei niinkään näkymätön, äänetön ja surullinen kuin kotimaassani, vaan autereinen, terävärajainen, kirkas ja kuulas, karujen vuorten kiihkoton ja peräti tunteeton valo. Van Goghin ja Cezannen kerrotaan maalanneen Etelä-Ranskassa, Provencessa tai Ranskan Rivieralla, onhan merten lähellä valo toisenlaista kuin mantereella, enkä eteläisissä Yhdysvalloissa asuttuani enää niinkään ihmettelekään sitä, miten usein Cezanne maalasi Aix-en-Provencen vuorilla (hän maalasi samaa, vuorten vastapuolella näkyvää valkoista vuorta kymmeniä kertoja).

Sikäli kuin valo on elävää, herättää se kaiken näkemänsä eloon, piirtää olioille ääret ja tekee niistä yksilöllisiä.

Ensimmäisten valokuvieni halusin olevan ehjiä jos vähän mikään muu on. Halusin että jokainen sana tulisi käymään luokseni vieraana eikä lähtisi juurikaan tutumpana.

* *

Ensimmäinen kamerani oli digitaalinen järjestelmäkamera, Nikon D1X, niiltä ajoilta, kun megapikselit eivät vielä olleet lähteneet lapasesta, kun vielä tuotti mutkatonta iloa ottaa kuvia ammattimaisesti mutta kuitenkin rajattomasti ilman filmin kehittämisen autuasta taakkaa, tapahtui se sitten pimiössä tai laboratoriossa. Albuquerquessa New Mexicon yliopistossa tutkin kallionmuodostuminen kivilajikerroksia. Eräänä lauantaina astelin kotini lähellä olleeseen kamerakauppaan.
— I’m here to buy my first camera.
— So here we have the cheapest ones.
— I’m looking for something more expensive.

rakenteisiin

Kun ihminen ensimmäistä kertaa alkaa käyttää kameraa, ei aluksi kuvien ulkopuolelle voi jättää mitään, vaan on kuvattava kertakaikkisesti kaikki nähty, ja vaikka kuvattavaksi onkin hyväksyttävä vieras ja outokin, ei pidä toisaalta vieroksua itsensäkään kuvaamsita. Oma jalka, oma talo, oma katu, oma tietokone ja oma auto on kuvattava. Vasta monia kuukausia kestävän kaikkien mahdollisten asioiden kuvaamisen jälkeen alkavat ympäröivät asiat omaehtoisesti, vähä vähältä yksilöityä, nousta nyansseiltaan ja vivahteiltaan ympäristöstä esiin toinen toistaan tärkeämpinä, pysyvästi yllättävinä, itse itsestään käsin ilman ihmistahdon kyltymätöntä junttaa. Jotkut ihmiset harjoittelevat taitoa koko elämänsä, ja viisaiden ymmärryksen mukaan ihminen näkeekin ensin vuoret vuorina, sitten hän menettää tuon taidon, ja viimein tavoitteena on saada vuoret jälleen näkymään vuorina. Tuossakin pitäisi oppia jotakin sellaista, minkä olemme aina tienneet, ja kuitenkin asian opettelemiseen vaaditaan koko ihmiselämä.

* *

Kun on ensin oppinut kuvaamaan kaikkea, sortamatta ja tyystin tasapuolisesti niin arkisia kuin yleviä näkymiä, pajun oksaa vuoren laelta tai jykeviä talojen rykelmiä kirkkaassa valossa, sen jälkeen on keskitettävä mielensä hillitysti ja liiemmin omaa voimaansa korostomatta todellisuuden erityispiirteisiin. Huomion suuntaamisessa ei ole kuitenkaan kyse joidenkin maailman piirteiden kuvaamiseen erikoistumisesta, vaan yleisten piirteiden korostamisesta siten, että niiden yleisyys käy ilmeiseksi. Maailma on tuttu, tasainen, harmaakin, ja kuitenkin maailman jokaisessa kulmassa on särmä, ero ja raja. Noiden erojen esiin saaminen vie aikansa, ja harjoittelu on aloitettava varhain.

On lokakuinen lauantai, kun päätän kävellä kotoani Pyynikin puistoa pitkin kohti keskustaa, ja perillä pysähdyn ravintolaan syömään punajuuri- ja bataattipihvejä juuressoseen kera. Niin istun tykönäni parisen tuntia ravintolassa, ja ennen ateriointia kaivan esille kameran käyttöoppaan, luen sen minkä ehdin, ja syönnin jälkeen luen loput.

Tuona päivänä ottamani kuvat eivät kerro kellonaikaa, ja kuitenkin niistä havaitsee eron. Ennen aloilleen istahtavaa reflektiota otetut kuvat ovat nuhruisia (sinä päivänä kaikki kuvat olivat mustavalkoisia), koivuja ja kahvakuulia kiskovia ihmisiä pitkän valotusajan lävitse nähtyinä, yksinkertaiset säädöt muttei ensinkään mitään mullistavaa. Mutta istahduksen jälkeen heti ensimmäinen kuva on toisenlainen: oudolta alukselta näyttävä Tampereen kaupungin pääkirjasto Metso, läpitunkevan vahvalla kontrastilla kuvattuna niin, että kuvan vasemmassa ylälaidassa näkyyy katuvalo ja oikeassa laidassa kysyvästi kaareutunut puu.

* *

Niin ensimmäinen kuvausoivallukseni on syntynyt: vahvat, liioitellun ja siksi niin harkitun voimakkaat kontrastit, mustan ja valkoisen päättymätön paini siitä, kumpi on vahvempi, miten harmaan sävyt nitistävät mykällä kauneudellaan kaiken, kun niiden vain antaa mustan ja vaalean välissä hengittää omaan hiljaiseen rytmiinsä. Kamerani käyttöopas kertoo, kuinka kamerasta voi korostaa kontrastia, mistä saattaakin riippua kaikki: valjuilla sävyeroilla kuvattuna mikään ei sykähdytä, hillityn korostetulla aste-eroila kuvattuna kaikki on puhuttelevaa ja syvää.

näytteille pano

Aloitan haravoimalla viime vuosien saatossa ottamiani kuvia, joista parhaimpia olen jo aiemmin koonnut kansioihin. Niin kahlaan ymmyrkäisiä työpäiviä määrältään kymmeniintuhansiin kasvaneessa kuvameressä (niin digitaalisten kameroidan kanssa aina käy), puntaroin tasapuolista tyyneyttä tavoitellen kunkin vähänkään piilevää potentiaalia sisältävän kuvan, sen näyttelyllisen ilmaisuvoiman yhdistettynä toisiin tyyliltään samanlaisiin kuviin, eihän näyttelyssä mikään kuva esiinny yksin.

Alkaa hahmottua yleiskuva näyttelykokonaisuudesta, jos kohta lopulliset valinnat jätän varsinaiseen näyttelyn rakentamiseen…

* *

Kun olin pieni, lego-rakennelmieni piti aina olla symmetriset, ja niin nytkin jokaiseen kuvasarjaan tulee kuusi, yhdeksän, kaksitoista tai viisitoista kuvaa vaan ei koskaan seitsemää, kahdeksaa, neljää tai edes viittä. Avaruusalus voi olla monimutkainen, suuri ja outo, ja kuitenkin sen laitimmaisillakin siivillä on oltava vastakkaisella puolellaan samanlaiset vastinkappaleensa. Niin kuvasarjoissakin haen symmetriaa laidoille tulevien kuvien välille ja edelleen sopivaa vaihtelua keskimmäiselle riville asettuville.

Viimein annan kokoelmalleni nimeksi Varjomuunnelmia. Kuvia on katseltava ajatuksen kanssa, niiden toinen toistaan yksilöllisempiä kutsuja on kuunneltava toviksi yhden ja pidemmeäksi tuokioksi toisen kuvan äärelle hiljentyen, ei sillä tavoin numerojärjestyksessä edeten, kuten korrektit ihmiset museoissa kuvittelevat hyviin tapoihin kuuluvan, ennemminkin hypähdellen ja katkoksittain, odottamalla kyllin kauan, kunnes vielä näkemättömäksi jäänyt kuva odottamattomalta suunnalta tahtoo tulla lähemmin nähdyksi.

Vain sellaisia kutsuja on seurailtava, jotka tulevat kuultaviksi herkkyyden luomaa hiljaisuutta vasten.

Vaikka sain aina koulussa musiikista kuutosen, seiskan tai korkeintaan kasin, ei mikään taidemuoto ole vuosien mittaan alkanut merkitä minulle niin paljon kuin musiikki. Sanoja (joilla aina tahdotaan sanoa jotakin) ja kuvia (jotka aina tuntuvat esittävän jotakin) olennaisesti pelkistetymmin musiikki on puhdasta muotoa. Se ei merkitse mitään, se ei  kuvaile tunteita sellaisina kuin ne ohikiitävinä tunnemme ja niistä puhumme, vaan musiikki ilmentää abstrakteja ajatuksia, muotojen orgaanista yhdistymistä, limittymistä ja erottumista –

Siksi hyvät valokuvatkin ovat kuin musiikki: niiden viimekätisenä tavoitteena ei ole niinkään esittää jotakin kuvassa näyttäytyvää kuin artikuloida abstraktien muotojen vuoropuhelua. Ei taidakaan olla sattumaa, että olen nimennyt joitakin kuviani etydeiksi ja edelleen toisia muunnelmiksi, ilmeneehän teemojen muuntelun ajatus ja käytäntö kaikkein puhtaimmin musiikissa. Jos joku kysyisi, mitä lopulta muuntelen, mistä kirjoitan kuvallisia etydejä, vastaisin kysyjälle kaiketi tavoittelevani todellisuuden näyttämön rakenteita kuvien käsitteellisen pinnan alta, sellaisia muunnelmia, jotka alkavat säveltää omaa musiikkiaan erilaisten kuvien ja muotojen orgaanisesti toisiinsa limittyessä.