Uskon kuvia – sielun maisemia …

oi Helluntain valo, oi Ilkon valo, oi koko viikonlopun valo
meissä, maisemissa, palveluksissa, Wanhan huvilan alttarilla…

Tampereen OOL:n isännöimä leffaleiri
Kangasalan Ilkossa 25.–27.5.2012


Kun Tampereen kirkkoherra, isä Markku Toivanen oli täyttämäisillään 60 vuotta, sai hän ajatuksen paikallisen OOL:n alajaoston tempauksesta, jota hän oli valmis syntymäpäivänsä tuomilla lahjoituksilla tukemaan. Kiitos isä Markun, OOL:n Tampereen alajaosto järjesti kaikenikäisille seurakuntalaisille niin Tampereen seudulta kuin kauempaakin elokuvaleirin USKON KUVIA – SIELUN MAISEMIA!

Uskontoon tarttuvia elokuvia ei tarvitse hakea kaukaa: klassikko-ohjaajista muiden muassa Robert Bresson, Ingmar Bergman ja Andrei Tarkovski ovat tehneet tärkeitä elokuvia uskonnosta, ja nykyamerikkalaisessakin elokuvassa aihe on sangen usein esillä… Kokoonnuimme viikonlopuksi Kangasalle kurssikeskus Ilkkoon katsomaan kaksi uskontoa käsittelevää elokuvaa ja vaihtamaan kokemuksia ja näkemyksiä keskustellen. Ajatuksena oli hiljentyä yhdessä herättelemään keskustelua uskoon ja uskontoon liittyvistä kysymyksistä, jotka helposti elämän kiireiden keskellä unohtuvat. Leiriä luotsasi opettaja FT Heikki A. Kovalainen monien Tampereen oolilaisten pyyteettömällä avustuksella.

Meitä oli koolla mitä mukavin porukka: kymmenisen eri ikäistä ja eri puolelta Suomea tulevaa ihmistä. Kaukaisempia vieraita tuli Heinävedeltä, Vaasasta ja Turusta, mistä olimme kertakaikkiaan otettuja! Toinen puolisko osallistujajoukosta muodostui Tampereen OOL:n aktiiveista, jotka kuitenkin tällaisessa tapahtumassa pääsivät värkkäilemään keskenään tavanomaista pitkäjänteisemmin! Osittain tapahtuman arvo kumpusikin siitä, ettei tuijotettu ikää, taustaa tai koulutusta, vaan yhdessä hiljennyttiin keskustelemaan tärkeistä asioista.

Yhteisten elokuvien ja keskustelujen ohella leirin elävän ytimen muodostivat Ilkon Wanhan huvilan alakerran salissa toimitetut jumalanpalvelukset, joista mieleen jäivät niin lauantai-illan ehtoopalvelus kuin sunnuntaina avoimella alttarilla toimitettu liturgia. Miten harvoin saakaan rakentaa kirkkoa “pala palalta” paikkaan, jossa tavallisesti toimitetaan muita asioita, ja yhtä harvinaista on saada seurata liturgian aloittavaa proskomidia “opetustyyliin” läheltä ja papin sanat kuullen, kuten tällä erää Ilkossa! Olimme siunattuja siinä, että saimme leirille palveluksia toimittamaan – sekä kaikin tavoin leiriä elävöittämään – isä Mikko Leistolan puolisoineen, mistä esitän heille vielä lämpimät kiitokseni!

Kiitos kuuluu niin ikään leirille osallistuneita kuorolaisia Ulriikaa ja Miiaa ryydittäneille lisälaulajille Kertulle ja Timolle, joista jälkimmäinen toimi mitä tyylikkäimmin sunnuntain liturgiassa kuoron kanttorina. Että saimmekin vielä “matkaliturgiallemme” neliäänisen kuoron – voisiko enempää toivoakaan? Lopuksi laulettiin armorikkaita vuosia isä Markulle ja Annikille…

Leiri onnistui hienosti tavoitessaan hiljentyä yhdessä uskon kysymysten äärelle ja käyttää elokuvaa “katalyytteina” niin inhimillisen pahuuden kuin meissä kaikissa piilevän autuuden ajattelemiseksi. Leirin lopuksi vaihdettiin ajatuksia siitä, miten samaa konseptia voisi laajentaa muihin seurakuntiin, muille ikäryhmille tai ylipäätään muualla toteutettavaksi.

Leirin vetäjän nöyrin kiitoksin,

– Heikki A. Kovalainen

[kaikki valokuvat: Heikki Santasalo,
jolle myös lämmin kiitos mukana olemisesta!]

Ks. myös http://treool.blogspot.com/.

Leffaleirin pedagogiikasta

Kun järjestetään yhdessä tapahtumia, kaikki riippuu pedagogiikasta, yhteisten kokemusten jakamisesta ja aivan pienistäkin asioista: millaisessa ympäristössä kokoonnutaan ja miten kiireettömällä aikataululla, millaisessa valossa ja miten kaukana tai lähellä luontoa… Paljon riippuu yhteen tulevien ihmisten avoimuudesta, halusta jakaa keskeneräisiäkin ajatuksia ja henkilökohtaisiakin tuntoja, uskaltautua alueille, joille ei ehkä arjessa uskaltaudu. USKON KUVIEN perusajatuksena oli rakentaa hengeltään virittynyt – ja perusvireeltään henkinen – tapahtuma, jossa eri osaset miljööstä yhteisiin mietintöihin tukisivat toisiaan mahdollisimman hyvin.

Vaikka olin muodollisesti leirin “opettaja”, en ajattele opetustyötä koskaan sisältöjen tarjoamisena ulkoapäin. Parhaimmillaan opettaminen – herättelevät pohjustukset ja keskusteluja johdattelevat kysymykset – auttaa kuulijoita kulkemaan tiettyyn suuntaan, jonne he ovat jo muutoinkin kiinnostuneita menemään.

Leffaleirillä pyrittiin herättelemään sellaista rakkautta kauneuteen, joka tekisi mahdolliseksi uskontoa käsittelevien elokuvien keskittyneen katselun. Elokuvien katsominen ei ollut itsetarkoitus, vaan ne toimivat yhteisinä peilipintoina keskusteluille ja katalyytteina sisäiselle muutokselle: elokuvaa voi hiljentyä katsomaan suurellakin joukolla niin, että kaikki katsojat ovat “samalla viivalla” yhdessä nähtyä elokuvaa ihmetellen.

Aivan yhtä tärkeitä kuin elokuvat ja niitä pohjustava opetus – tai oikeastaan vieläkin tärkeämpiä – olivat ryhmäkeskustelut, joissa erilaisten ihmisten aktiivinen osallistuminen loi ainutlaatuisen jakamisen kokemuksen. Leirin teemoja yhteen punovissa loppukeskusteluissa kuvailin eräänä onnistuneiden keskustelujen ainutlaatuisena piirteenä sitä, että voimme yhdessä ja kuitenkin erilaisina yksilöinä kukin tuoda mukaan oman tulkintamme, joista yhdessä muodostuu meidän kokemamme elokuva. Yhdessä luodun elokuvan ei tarvitse olla sama elokuva, jonka ohjaaja on “tarkoittanut tehdä”, eikä kuitenkaan hahmottuva kokonaisuus ole tyystin subjektiivinen.

Kokemusta voisi ajatella eräänlaisena yhteisen valon rakentamisena, jonka lopputuloksena voi nähdä niin omien kätten työn kuin yksilöllisen panoksen ylittävän henkisyydenkin. Onkin tärkeää, että voidaan jakaa yhdessä nimenomaisesti jotakin, joka ei ole vain yhden ihmisen näkökulmasta ponnistavaa vaan lähtökohtaisesti yhteistä. Ilkon miljöössä myös jumalanpalvelukset olivat mukavan virittyneitä ja jollain kummalla tavalla kiireettömiä (ikään kuin niihin ei olisi kulunut aikaa ollenkaan). Oikeastaanhan jumalanpalveluksissakin rakennetaan yhdessä valoa, joka Helluntain liturgiassa valtavan vuolaana kajastuikin Wanhan huvilan alttarina toimineesta itään osoittavasta ikkunasta…

Koko leiriporukalla käytyjen keskustelujen lisäksi tärkeässä osassa olivat toisena leiripäivänä lauantaina pienryhmissä käydyt keskustelut, joista edelleen ponnistettiin kohti kaikkien osallistujien kesken käytyjä juttutuokioita. Nähdäkseni tärkeitä aihelmia käsittelevillä kursseilla ei ole juuri koskaan liikaa keskustelua, sillä nimenomaan ajatusten vaihtaminen toisia ihmisiä aidosti kuunnellen on sellaista diakoniatyötä, johon ainakin itse tahtoisin leffaleirin ajatella omalla tavallaan osallistuneen.

Minulle läheinen amerikkalainen nykyfilosofi Stanley Cavell (s. 1926) on todennut filosofian olevan pohjimmiltaan aikuiskasvatusta (education for grown-ups). Hänen oivaltava tapansa käyttää omassa opetuksessaan niin kirjallisuuden klassikkoja kuin elokuvia onkin ollut leffaleirimme yhtenä taustainnoituksena. Cavellin mainittu ajatus juontui mieleeni sen jälkeen, kun leirillä mukana ollut Anu Rantanen oli loppukeskusteluissa tähdentänyt kirkon tarvetta aikuiskasvatuksellisiin sisältöihin.

Filosofinen ajattelu – silloin kun filosofia ymmärretään laajasti kaikille ihmisille kuuluvana erilaisten näkökulmien vaihtamisena – voikin tuoda omanlaistaan “jämäkkyyttä” keskusteluihin, jotka kurottavat kohti syviä kysymyksiä. Silloin tällöin onkin hyvä muistaa, etteivät filosofia ja uskonto viime kädessä mitenkään kilpaile keskenään, vaan päin vastoin tukevat toisiaan. Monet kirkkoisät olivat koulutukseltaan filosofeja, ja heidän filosofinen taustansa oli varmasti apuna uskon kysymysten seikkaperäisessä ajattelussa!

Vaikka nykymaailmassa ei olekaan aina aikaa ja tilaa filosofiselle ajattelulle, ortodoksisen uskon elävään ja avoimeen traditioon voi mielestäni luontevasti kuulua uskon asioiden yhteinen ajatteleminen. Filosofia (viisauden rakastaminen) ja filokalia (kauneuden rakastaminen) taitavatkin olla toistensa sukulaisia… Jotakin näiden asioiden yhteydestä taisi leirillä tulla todistettua niinkin, että lauantai-illan päätteeksi ehditiin vielä saunomaan, uimaan ja nuotion äärelle – siis ihan arkisten asioiden kauneuden huomaan!

– Heikki A. Kovalainen

[valokuvat: Heikki Santasalo]

Lehtijuttu leffaleiristä

Uskon kuvia – sielun maisemia:
Pyhän kosketuksen voimaa arkeen
Teksti: Anu Rantanen
Kuva: Heikki Santasalo

[juttu ilmestynyt Tampereen ortodoksisen seurakunnan lehdessä Analogi, 2012]

Tampereen ortodoksiset opiskelijat järjestivät Kangasalla, Ilkon kurssikeskuksessa Uskon kuvia – sielun maisemia elokuvaleirin 25.–27.5. Leirin vetäjänä toimi opettaja, FT Heikki A. Kovalainen, ja osallistujina oli 15 eri-ikäistä ihmistä. Tapahtuman mahdollisti kirkkoherra Markku Toivasen syntymäpäiväkeräys. Viikonlopun aikana tutkittiin elokuvan avulla hyvän ja pahan, kärsimyksen ja armon kysymyksiä.

Kirkkoherra Markku Toivanen, miten syntyi idea syntymäpäivälahjoitusten käyttämisestä tähän tarkoitukseen? – Kun edellisen kerran täytin pyöreitä vuosia, keräsin rahaa kirkon kaunistamiseen. Nyt mietin jotain muuta kohdetta. Tuumin, että keräyksellä voisi aktivoida seurakuntalaisia laajemmin kuin vain laittamaan rahaa tilille. Ja koska meillä Tampereella on se ilo ja onni, että paikallinen OOL:n jaosto toimii aktiivisesti, ajattelin heittää heille haasteen. Sanoin, että ”jos keksitte hyvän projektin, minä hankin siihen rahat”. En tiedä mitä vaihtoehtoja oolilaiset punnitsivat, mutta aika pian he ehdottivat elokuvaleiriä. Minusta ajatus oli erinomainen ja olin valmis lähtemään mukaan.

Elokuvan käyttäminen syvällisen hengellisen keskustelun virittäjänä toimi leirillä oivallisesti. Tavoitteena oli pohtia elämän perimmäisiä kysymyksiä ja elää uskoa todeksi tavallisessa elämässä, nämä kun tahtovat arjessa näyttäytyä joskus toisistaan erillisinä. Ohjaaja Heikin elokuvavalinnat Maalaispapin päiväkirja (1951) ja The Tree of Life (2011) sekä niitä edeltäneet alustukset loivat hedelmällisen pohjan yhteiselle katselulle ja pohdinnoille.

Elokuvataiteen valinta tapahtuman aihepiiriksi oli onnistunut siksikin, että tapahtuman toteutusta tukenut isä Markku kuuluu myös elokuvan ystäviin: – Olen joitakin kertoja opetuspuheessani yrittänyt kuvata evankeliumin tapahtumaan eräänlaisena elokuvakertomuksena ja analysoinut evankeliumitekstin kerrontatapaa ja dramatiikkaa. Jossain lehtikirjoituksissa olen viitannut esimerkiksi puolalaisen Jerzy Stuhrin elokuvaan ”Rakkaustarinoita” ja sanonut, että sen katsominen kuuluu aina tuomiosunnuntain ajankohtaan.

Sielun maisemia Ranskasta ja Yhdysvalloista

Leiri alkoi perjantai-iltana lyhyellä orientaatiolla, jonka jälkeen katsottiin ranskalaisen Robert Bressonin (1901–1999) ohjaama Maalaispapin päiväkirja. Elokuva on ilmaisultaan minimalistinen ja joiltakin osin jopa mekaaninen kertomus vakavasti sairaan nuoren pastorin taipaleesta pienessä maalaisseurakunnassa. Pastorissa voi tunnistaa Kristuksen hahmon, joka on yhteisössä hyljeksitty ja pilkattu. Toisaalta hän epäilemättä näkee valon ja ymmärtää armon tavalla, joka on useimpien tavoittamattomissa. Elokuva huipentuukin maalaispapin kuolemaan, jota ennen hän on nähnyt Jumalan kasvosta kasvoihin ja jonka edellä hän lausuu tunnetusti viimeiset sanansa: ”Mitä väliä sillä on? Kaikki on armoa.”

Käytännön uskonelämän kannalta koskettavinta Maalaispapin päiväkirjassa oli pastorin ihmettelemä ”tyhjien käsien ihme”. Me ihmiset voimme antaa lähimmäisillemme jotakin – elämänvoimaa ja uskoa armon todellisuuteen – vaikkemme aina tiedosta sitä itsellämme edes olevan. Ehkä tässä onkin yksi esimerkki siitä, miten kaikki on armoa: pienetkin arjen hyvät teot voivat käydä toiselle ihmiselle ylimaallisesta lempeydestä.

Lauantaina iltapäivällä katsottiin leirin toinen elokuva, amerikkalaisen Terrence Malickin (s. 1943) The Tree of Life (Elämän puu). Elokuva on monikerroksinen kuvaus surusta, pahuudesta, perhesuhteista, elämän alusta, rikkaudesta ja jatkuvuudesta. Malick käsittelee elämän syvimpiä kysymyksiä, jotka ovat meitä kaikkein lähimpänä mutta jotka samalla koemme kaikkein vaikeimmiksi. Eräs osallistujista, Kaisa, lainasikin leirin ohjaajan tähdentämää ajatusta, jonka mukaan elokuvan perimmäinen tehtävä on palauttaa uskomme ympäröivään maailmaan. Yhtä lailla Malickin elokuvassa olivat koettavissa ortodoksisen ehtoopalveluksen teemat: luominen, lankeemus, lunastus ja loppu, kuten leirille osallistunut ja Ilkossa jumalanpalvelukset toimittanut isä Mikko Leistola luonnehti lauantaina toimitettua ehtoopalvelusta.

Kirkko aikuikasvattajana

Tärkeä teema molemmissa elokuvissa oli äidin suru oman lapsen kuoltua ja kysymys Jumalalle: missä Sinä olit silloin? Miksi annoit sen tapahtua? Tämän kysymyksen jokainen meistä on joskus esittänyt kohdatessaan kärsimystä. Onko Jumala hyvä ja kaikkivaltias pahan maailmassa? Elokuvien jälkeen keskustelimme muun muassa Jumalan vastauksesta Jobille, joka menetti kaiken. Jumala kysyy Jobilta vastakysymyksenä, missä tämä oli silloin kun maailma luotiin. Ihminen ei kykene hallitsemaan maailmaa tai käsittämään maailmassa ilmenevää hyvää ja pahaa. Hän voi löytää elämässä piilevän merkityksen ja hyvyyden toivon ja armon kosketuksissa, jotka usein syntyvät toisen ihmisen kohtaamisen kautta.

Annetaan isä Markun vielä vastata kysymykseen kirkon mahdollisuuksista aikuiskasvatuksessa tai työssä nuorten aikuisten parissa: – Jeesus käskee lähetyskäskyssään meitä kastamaan ja opettamaan. Opettaminen ja oppiminen on koko elämän mittainen tehtävä. Kirkon kasvatustehtävän tulee koskettaa kaikkia ikäkausia. Tämä merkitsee sitä, että ei ole sellaista yhteen kokoontuneen seurakunnan tilannetta, jossa ei opetettaisi. Kun elämme vähemmistönä ja tiiviissä yhteydessä toisen kansankirkon jäsenten kanssa, on erityisen tärkeää, että kaikissa tilanteissa olemme valmiit kertomaan mitä teemme ja mitä tekemisemme kertoo uskostamme.

– Kirkkomme on melkoisessa kilpailutilanteessa, kun on kyse nuorista ja nuorista aikuisista. Siksi meidän on tehtävä laadukasta lapsi-, nuoriso- ja aikuiskasvatustyötä. Emme voi kilpailla määrällä, joten on korostettava laatua, eli vaikka resurssit ovat vähäiset, sen mitä teemme on oltava totta, aitoa ja lämmintä. Näin voimme vahvistaa myös seurakunnan yhteisöllisyyttä.

Elokuvaleirin osallistujat saivat kohdata viikonlopun aikana totuutta, aitoutta ja lämpöä. Sunnuntaina koimme yhdessä Helluntain liturgian ihanassa alkukesän aamun valossa. Päätöskeskustelussa sovimme, että leirin pitää saada jatkoa. Omana kommenttinani voin todeta, että olen harvoin – jos koskaan – päässyt olemaan mukana arjen hengellisyyttä niin syvällisesti rakentavissa keskusteluissa. Isä Mikon johdolla toimitetut palvelukset ja ruoan siunaukset toivat mukanaan sellaista ajan pyhittämistä yhdessä toisten kanssa, joista yksin asuvana en pääse muutoin osalliseksi. Lisäksi elokuvakokemusten yhteinen jakaminen Heikin oivallisella opastuksella oli monin tavoin rikastuttava kokemus.