Kriittisessä korkeakoulussa…

Opetin Helsingissä Kriittisessä korkeakoulussa
alkaen vuoden 2012 tammikuusta kurssin:

ELÄMISEN TAITO:
Keskustelukurssi

Torstaisin alkaen 19.1. klo 18-20,
Albertinkatu 27 (Benen tilat)

Ajattelen toisinaan: olisipa minulla omanlaistani musiikkia – voisinpa asua suuressa kaupungissa ja tietää, mihin mennä aina kun kaipaisin musiikillisten aaltojen puhdistavuutta ja ylitsevuotavuutta, niiden jalostavuutta ja lääkitsevyyttä. (R. W. Emerson, “Vauraus”)

Tervetuloa keskustelemaan!

Emersonin ajattelusta väitelleen filosofin Heikki A. Kovalaisen johdolla luetaan yhdessä ja käytetään kekustelujen lähtokohtana Ralph Waldo Emersonin myöhäiskauden pääteosta ELÄMISEN TAITO (The Conduct of Life, 1860). Tällä kurssilla voi nojata taaksepäin ja antaa Emersonin viedä – koko rahan edestä!

ELÄMISEN TAITO on eräs parhaista koskaan kirjoitetuista elämänfilosofisista teoksista. Kirjan yhdeksän esseetä piirtävät eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä syväluotaavan kaaren aina kohtalosta ja vallasta vaurauteen ja kauneuteen. Moniäänisten esseiden joukossa “Sivistys” (Culture) terottaa kriittisen itsekasvatuksen (Bildung) tärkeyttä ja “Uskonto” (Worship) esittää radikaalin mutta houkuttelevan uskontotulkinnan vaihtoehdoksi modernin arvomurroksen myllertämälle kristinuskolle.

Kullakin kokoontumiskerralla Kovalainen lausuu ääneen – pikemmin esittää kuin lukee – yhden tuoreen esseesuomennoksen, minkä jälkeen esseestä keskustellaan. Pääpaino on esseiden elämänfilosofisessa annissa, joskaan elämänfilosofiaa ei ymmärretä filosofian suurista kysymyksistä erilliseksi. Keskustelu on vapaamuotoista ja etenee osallistujien intressien mukaisesti.

LISÄÄ INFORMAATIOTA: ks. kurssiblogi.

*ELÄMISEN TAITO* -äänikirja!

.. eli seuraavien linkkien takaa löytyy Helsingissä vetämälläni
Elämisen taito -keskustelukurssilla ääneen lausumiani R. W.
Emersonin esseitä teoksesta Elämisen taito (1860) sitä mukaa
kun esseitä ehdin hiomaan ja ääneen lausumaan:

29.3.2012: Olen lisännyt viimeisen esseen “Harhat”, eli kirjan
suomennosluonnos on nyt kaikkia esseitä myöten täydellinen.
Kyseessä on tosiaankin työn alla oleva luonnos, eikä aineistoja
luonnollisestikaan ole sallittua käyttää ilman lupaa allekirjoittaneelta!

Kohtalo by HAK pt 1; KOHTALO viitteet 1
[osa 1 esseestä "Kohtalo", kesto 32 min]

Kohtalo by HAK pt 2; KOHTALO viitteet 2
[osa 2 esseestä "Kohtalo", kesto 36 min]

Valta by HAK; VALTA viitteet
[Esseen kesto 45 min]

Vauraus by HAK; VAURAUS viitteet
[Esseen kesto 1 h 1 min]

Sivistys by HAK; SIVISTYS viitteet
[Esseen kesto 55 min]

Kaytos by HAK; KAYTOS viitteet
[Esseen kesto 41 min]

Hurskaus by HAK; HURSKAUS viitteet
[Esseen kesto 1 h 5 min]

Katsantoja by HAK; KATSANTOJA viitteet
[Esseen kesto 52 min]

Kauneus by HAK; KAUNEUS viitteet
[Esseen kesto 41 min]

Harhat by HAK; HARHAT viitteet
[Eseeen kesto 27 min]

Kohtalo (Fate)

*

Miten ihminen voisikaan paeta isiään tai vuodattaa pois suonistaan isänsä tai äitinsä elämästä imemänsä tumman pisaran? Perheiden osalta usein vaikuttaa siltä, kuin kaikki esivanhempien luonteenpiirteet olisi vuodatettu moniin ruukkuihin – jokin merkitsevä piirre jokaisessa taloa asuvassa pojassa ja tyttäressä – ja silloin tällöin jokin sekoittumaton luonteenpiirre, tyystin laimentamaton eliksiiri, sukuvika kerääntyykin yksittäiseen yksilöön, jolloin muut välttyvät siltä vastaavassa määrin. Joskus pelkkä seuralaisemme ilmeen muutos saattaa saada meidät sanomaan jonkun, isän tai äidin, saapuvan hänen silmiensä pihoille, tai ehkä se onkin kaukainen sukulainen.

>> ELÄMISEN TAITO lähtee liikkeelle esseestä “Kohtalo”, joka on hänen kaikista esseistään eräs haastavimpia ja myöhäisesseistään eniten kommentoitu. Siinä missä teoksen kaikki muut esseet muodostavat keskenään vastakohtapareja, on ensimmäinen essee ikään kuin sinfonian avaava osa, jossa vastakkaiset teemat, kohtalo ja vapaus, esiintyvät rinta rinnan. Esseen otsikkona voisikin olla yhtä hyvin “Vapaus”, muodostaahan esseessä vapaus välttämättömyyden tai kohtalon vastavoiman. Kuitenkin esseen alkupuoli kuvailee kohtalon ja luonnon armotonta voimaa, ja moninaiset esimerkit tuonevat esiin jotakin oudon kaunista tai huojentavaa siitä tavasta, jolla kohtalo elämiämme ohjailee…

Ihminen, joka ei ole osa luonnonjärjestystä, solu solujen joukossa, mahaa ja raajoja, ei ketjun silmukka eikä lainkaan turha painolasti, vaan järisyttävä vastakkaisuus, maailmankaikkeuden äärimmäisten napojen yhteentuoja. Hänen sukulaisuutensa alempiinsa on jo käynyt ilmi – paksukalloisiin, pikkuaivoisiin, kalankaltaisiin, neliraajaisiin, heikosti kaksijalkaisiksi naamioituihin nelijalkaisiin – ja uusista voimista ihminen on maksanut vanhojen menetyksellä. Hänessä asustaa maankappaleita räjäyttävä ja synnyttävä salama, planeettojen ja aurinkojen luoja. Yhdellä laidalla vaikuttavat alkukantainen järjestys, hiekkakivi ja graniitti, kallionkielekkeet, turve, metsä, meri ja ranta, toisella puolella ovat luontoa rakentavat ja purkavat ajattelu ja henki – siinä ne ovat vieretysten, jumala ja piru, mieli ja aine, kuningas ja kumouksellinen, ketju ja alkuneste – sulassa sovussa kunkin ihmisen katseessa ja aivoissa asustaen.

>> Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki Emersonin sanomat asiat on otettava vastaan juuri niin vakavasti ja kirjaimellisesti kuin hän on ne tarkoittanut ja kirjoittanut. Jos emersonilaisessa ihmisessä asustaa maankappaleita räjäyttävä ja synnyttävä salama, planeettojen ja aurinkojen luoja, hän todella tarkoittaa meissä kaikissa piilevän tuollaista jytyä! Olisi mitä latteinta tylsämielisyyttä sivuuttaa olan kohautuksella ankarimpia kiteytyksiä väittäen niiden olevan lähinnä vain liioiteltuja metaforia –

Istumme aloillamme ja määräilemme, ja vaikka nukummekin, niin vain unemme käyvät toteen.

*

Oikeaa kohtalon käyttöä on toimiemme kohottaminen luonnon ylevyyden mittaan. Alkuvoimille ei pärjää eikä niitä voi kukistaa mikään muu kuin ne itse. Sellainen olkoon ihminenkin. Osoittaen herruutensa luonnon mittakaavaan kohoavilla tavoilla ja teoilla ravistakoon hän rinnastaan hullut kuvitelmat ja tuulentuvat.

>> Ehkäpä Emerson korostaa kohtalon äärimmäistä voimaa – sen kaikkiallista ilmenemistä niin luonnon katastrofeissa, kasvonpiirteissä kuin luonteenlaaduissakin – tuodakseen esille kohtaloa vastassa olevan voiman valtavuuden. Ei siis ole niin, että emersonilainen ihminen on vapaa vain niiltä osin kuin kohtalo ei häntä rajoita. Päinvastoin: perimmäistä vapautta on omien toimien kohottaminen luonnon ylevyyden mittaan.

Ihminen kuvittelee kohtalonsa itselleen vieraaksi, koska parike on piilossa. Kuitenkin sielu sulkee sisäänsä tapahtuman, joka sille on tapahtuva; ja mitä osaksemme rukoilemmekaan, käy aina toteen. Tuo tapahtuma on ihmisen muotoinen. Se sopii hänelle kuin toinen iho. Kullakin on ominainen tapansa toimia. Tapahtumat ovat hänen ruumiinsa ja mielensä lapsia.

>> Emersonin esseet ovat parhaimmillaan yhtä lohduttavia kuin huojentavat musiikkiteokset, kuten vaikkapa Brahmsin Deutsches Requiem. Jos vain osaisimme ja tohtisimme elämässämme kyllin varhain toivoa osaksemme niitä asioita, jotka ovat meille ominaisimpia, olisi kohtalo meitä kohtaan kenties armollinen…

Niinpä kun ihminen joutuu kohtalonsa uhriksi, kun hänen lonkissaan on särkyä, kun hänen mielensä on kangistunut, jalassaan kampura ja aivoissa kyttyrä, kun hänen kasvonsa ovat happamat, luonteensa itsekäs, ryhtinsä vino ja tunteensa harhaiset, tai häntä raskauttavat lajinsa paheet; hän on ratsastava suhteellaan maailmankaikkeuteen, jonka eduksi hänen turmionsa koituu. Jättäen taakseen kärsivän daimonin hän asettuu Jumaluuden puolelle, mikä takaa hänen tuskillaan universaalin hyödyn.

>> On nähdäkseni suuri väärinymmärrys väittää, kuten tutkimuskirjallisuudessa on usein tehty, Emersonin laiminlyövän elämän varjopuolia. Totuus on toisenlainen: juuri kärsimysten kanssa emersonilainen esseistiikka opettaa meitä elämään, sillä suurtenkin vastoinkäymisten kohdalla meillä on oltava uskoa siihen, että kuitenkin elämä kantaa.

Asettakaamme alttareita Kauniille Välttämättömyydelle. Jos katsoisimme ihmisten olevan vapaita niin, että he yhdellä villillä tahdon ilmauksella voisivat kukistaa asioiden lain – silloin kai lapsen käsikin voisi kiskoa alas auringon. Jos pienimmässäkään yksityiskohdassa kykenisimme järkyttämään luonnon järjestystä – kuka enää hyväksyisi elämää lahjana?

Valta (Power)

*

Jottemme vain erehtyisi: tällaista valtaa ei ole puettu satiiniin. Lynchin lain vallasta on kyse, sotilaiden ja merirosvojen, ja sävyisiä ja uskovia laki höykyttää. Kuitenkin voima tuo oman vastavoimansa – ja tässä piileekin viestini – mitä erilaisimmat voimat yleensä ponnahtavat esiin samalla hetkellä: hyvä tai huono energia, mielen voima ja ruumiin terveys, irstailun vimma ja hurskauden hurmio.

>> Tarkasti luettuna jo “Kohtalo” vihjannut siitä, etteivät välttämättömyyden ainoita vastavoimia ole vapaus ja luovat kyvyt, vaan näiden kaikkien taustalla piilee “maailman toinen kaksinainen seikka”, nimittäin VOIMA. Olemme tavanneet suomentaa esseen “Power” vallaksi, mutta ehkäpä parin viikon päästä aika on kypsä, ja muutamme käännöksen esseen voimanpesäkkeitä paremmin vastaavasti “Voimaksi” –

Niin etiikassakin villit vapaudet kasvattavat rautaisen omantunnon: suurin yllykkein varustetuilla luonteilla on suuret varantonsa, he palaavat kaukaa. Politiikassa demokraattien pojista tulee whigejä, kun taas isän purppuranpunainen republikaanisuus, luonteen äkkijyrkkyys, äityy jälkipolvessa sietämättömäksi tyrannimaisuudeksi. Toisaalta yhä säikympi ja kapeakatseisempi konservatiivisuus herättää lapsissa inhoa ajaen nämä kohti radikalismin suomaa suuntäyttä raikasta ilmaa.

>> Emerson jos kuka ymmärsi vastavoimien todellisuutta ja keskinäisiä riippuvuussuhteita arkielämässä. Korkeatasoinen eettisyys ei kehity neuroottisen tarkasti kontrolloidusta siveellisyydestä vaan avoimuudesta elämän villeillekin sykäyksille. Näin ollen voisi esittää, että “Sivistyksen” ja “Kauneuden” kaltaisilta esseiltä putoaisi pohja, ellei niiden kääntöpuoleksi ja vastavoimaksi asettuisi “Kohtalo” ja “Voima”. (Emersonin esseet muodostavat keskenään kaikenlaisia vastakohtapareja, vaikka ilmeisimmät vastakkaisuudet muodostuvatkin usein peräkkäisten esseiden, kuten “Vaurauden” ja “Sivistyksen”, välille.)

Tällaisella tavallista enemmällä valtimoverellä varustetut ihmiset eivät pärjää pelkillä pähkinöillä, yrttiteellä tai valituslauluilla, eivät osaa lukea romaaneja tai lyödä korttia, eivätkä saa kaikkia tarpeitaan ruokittua vain käymällä torstaisin luennolla tai Bostonin Atheneum-kirjastossa. He isoavat seikkailua, ja Pikes Peak -vuoren huipulle heidän onkin päästävä: mieluummin kuolisivat intiaanin tomahawkista kuin istuisivat päivät pääksytysten toimistopöydän äärellä. Sotimiseen heidät on luotu, merelle, louhoksille, metsästäjiksi ja raivaustöihin: hiuksenhienoihin seikkailuihin ja valtaviin riskeihin, tapahtumarikkaan elämän iloon.

*

Parhaat kaskut tästä voimasta kuulee alkukantaisen elämän piiristä, tutkimusmatkailijoilta, sotilailta ja merirosvoilta. Vaan kuka välittääkään sarjamurhaajien karkumatkoista, karhujen tappeluista tai jäävuorten murskautumisista? Jos mitään muuta ei ole, ei fyysiselläkään voimalla ole arvoa. Nietoksiin kasautuneena lumi on yhdentekevää, kuten roihu tulivuorissa ja muissa vulkaanisissa pätseissä; jään suloisuus käy ilmi trooppisissa maissa, keskikesän päivinä. Tulen mukavuus piilee siinä, että sitä on liedessämme vähäinen määrä, sähkön taas hallittavissa virtajohdoissa eikä niinkään latautuneiden pilvien puuskissa.

>> Jälleen – miten vavahduttava esimerkki vastavoimien todellisuudesta – niin ilmeinen, että täytyykin olla likipitäen nero tuollaista kirjottaessaan! Esimerkkiä voisi laajentaa vaikkapa tunteisiin: jos rakkautta on ylenmäärin, jos joku ihminen vaikkapa niin sanoaksemme kasvaa pumpulissa, silloin tasapainon säilyttämiseksi tarvitaan niin ikään ripaus vihaa – ankaraa kykyä asettaa rajoja – ja vastaavasti siellä, missä leimuaa viha ja epäluulo tarvitaan kaikkein kipeimmin rakkautta ja ystävyyttä.

Tällainen alkukantainen mahti suo yllättävän nautinnon esiintyessään äärimmäisen hienostuneessa muodossa, kuten korkean taiteen etevimmissä harjoittajissa. Kun Michelangelon oli maalattava Sikstuksen kappelin fresko, eikä hän tiennyt sellaisesta taiteesta mitään, hän matkasi paavin puutarhoihin Vatikaanin laidalle ja kaivoi lapiolla maasta punaisia ja keltaisia maavärejä, sekoitti ne omin käsin liimaan ja veteen, ja kun hän vihdoin monien kokeilujen jälkeen katsoi värit sopiviksi, hän kipusi tikkailleen ja viikko toisensa perään maalaamiselta päästyään maalasi, kuukaudesta toiseen jumalattaria ja profeettoja. Hän ohitti edeltäjänsä niin ronskilla elinvoimallaan kuin älynsä ja hienovaraisuutensa puhtaudella. Ei edes lopulta kesken jäänyt omakuva musertanut häntä. Michelangelolla oli tapana piirtää hahmonsa ensin luurankoina, sitten vaatettaa ne lihaan ja lopulta sovitella niiden ylle vaatteita. ”Voi!”, totesi minulle urhea maalari näitä asioita ajatellessaan, ”jos maalari epäonnistuu, hänen on täytynyt työnteon sijaan haaveilla. Taiteessamme ei käy tietä menestykseen paitsi takkinsa riisumalla, pursottamalla maalia, toimien kuten kaivaja rautateillä, kaiken päivää ja kaikki päivät.”

>> Emersonilaisessa voiman fenomenologiassa – “fenomenologiasta” ks. kommentit esseeseen “Käytös” – on mullistavaa juuri se, miten fyysinen voima nähdään analogiseksi hienostuneemmille voiman lajeille, kuten taiteelliselle virtuoosisuudelle. Mieleeni juontuu Maurice Ravellin yksinomaan vasemmalle kädelle säveltämä pianokonsertto, jonka häneltä oli tilannut kuuluisan filosofin veli Paul Wittgenstein, oikean kätensä ensimmäisessä maailmansodassa menettänyt pianisti. Siperialaisella vankileirillä Paul piirsi puulaatikon päälle pianon koskettimet ja kohmeisin käsin harjoitteli seitsemän tuntia päivässä. Millaista voiman ylenmäärää; kunpa voisimmekin itse kukin kasvaa tuollaiseksi ylitsevuotavan voiman pesäkkeiksi!

Mitä teemmekin, viime kädessä kyse ei ole ajatuksemme ilmaisusta, kulkumme valinnasta, vaan väliaineen ja aineksen vastoinkäymisten voittamisesta. Niinpä harjauttaminen on sangen hyödyllistä, ja harrastelijoiden on turhaa hääriä ammattilaisten parissa. Joka päivä kuusi tuntia pianon ääressä, vain kosketuksen vaivattomuuden takaamiseksi, kuusi tuntia päivässä maalaamisen parissa, vain outojen ainesten, öljyn, okran ja pensselien hallitsemiseksi. Nähtyään kätten asennot koskettimilla mestarit väittävät heti tunnistavansa musiikin mestarin – niin hankala ja tärkeä toimi on jonkin soittimen hallitseminen. Käsityöläisen kyvykkyys kumpuaa siitä, että hän on käyttänyt työvälineitään tuhansia kertoja, kauppiaan laskutaito puolestaan siitä, että hän on suorittanut loputtomasti yhteen- ja jakolaskuja.

*

Vauraus (Wealth)

*

Ajattelen toisinaan: kunpa voisin nauttia musiikista omaehtoisesti – voisinpa asua suuressa kaupungissa ja tietää, mihin mennä aina kun kaipaisin musiikillisten aaltojen puhdistavuutta ja ylitsevuotavuutta, niiden jalostavuutta ja lääkitsevyyttä.

>> Näkemykseni mukaan Emersonin esseet, myös ELÄMISEN TAIDOSSA, voidaan ymmärtää paitsi toistensa vastavoimiksi myös käsitteellisiksi edellytyksiksi. Esimerkkejä: ei voi olla sivistystä, ellei ole hyvää käytöstä, ja edelleen korkea sivistys tekee mahdolliseksi entistä sivistyneemmän käytöksen. Samoin tarvitaan vaurautta, jotta ihminen voi vaalia hengenlahjojaan – vapautta, voimaa ja sivistystä – onhan vauraus ikään kuin materiaalinen vastine sille, että ihminen voi Emersonin ihanteen mukaisesti rakastaa kaikkea, ammentaa mahdollisimman laajalti erilaisista luonnon ja sivistyksen varannoista.

Nykyaikainen sosialismi on saanut aikaan paljon hyvää panemalla ihmiskunnan miettimään, kuinka määrätyistä sivistävistä eduista, joista nykyään nauttivat vain äveriäät, voisivat nauttia kaikki – kuinka esimerkiksi tieteiden ja taiteiden keinot ja menetelmät voitaisiin tuoda kaikkien ulottuville. Monia hyviä ylellisyystavaroita voivat omistaa vain harvat. Jokainen toivoo näkevänsä Saturnuksen renkaat, Jupiterin ja Marsin kiertolaiset, kuun vuoret ja kraatterit – mutta miten harva pystyykään hankkimaan kaukoputken! Heistäkään tuskin kukaan haluaa vaivoikseen sen kunnossapitämistä ja esittelemistä. Sama koskee sähkökojeita ja kemianlaitteita ja monia muita vastaavia asioita. Jokaisella voi olla tilaisuus tutkia kirjoja, joita hän ei välitä omistaa, kuten tietosanakirjoja, sanakirjoja, luetteloita, meri- ja maastokarttoja ja julkisia asiakirjoja: myös kuvia linnuista, nisäkkäistä, kaloista, simpukoista, puista, kukista, joiden nimet hän tahtoo tietää.

*

Vastaanottavaiselle mielelle kuvataiteilla on jalostava vaikutus, joka on yhtä myönteinen kuin musiikilla, eikä vastaavaa saa mistään muualta. Vaan valmistuskustannustensa lisäksi kuvista, kaiverruksista, patsaista ja valoksista koituu  kuluja gallerioille ja näyttelyiden järjestäjille. Ihmiset pääsevät kokemaan taideteoksia vain harvoin, ja niiden arvo nouseekin siitä, että niistä voivat nauttia monet. Kreikan kaupungeissa pidettiin epäpyhänä, jos joku tekeytyi omistamaan taideteoksen, joka kuului kaikille sen näkeville.

>> Kun vaurautta on kylliksi, ei sen Emersonin toiveen mukaisesti pitäisi johtaa ahneuteen ja itsekkyyteen, vaan pikemminkin siihen, että aiemmin vain muutamien ihmisten tai ihmisryhmien tavoitettavissa olevat hyödykkeet ja taiteet olisivat laajalti kaikkien tavoitettavissa. Tekniikan kehityksen sokaisema edistysusko sikseen; ehkäpä nykyään sittenkin turhan helposti unohdamme, kuinka nykyaikainen sivistys on tuonut käden ulottuville asioita, joista aiemmin ihminen olisi vain voinut haaveksia!

Englannin rautateiden hiljattaisessa rakennusurakassa oli mukana kaksi huomattavaa insinööriä. Herra Brunel oikaisi suoraan alkupisteestä loppupisteeseen vuorten lomitse, jokien poikki ja maanteiden yli. Hän veti reitin suoraan herttuakuntien halki talojen kellareiden ja ullakkoikkunoiden läpi ja saapui määränpäähänsä geometrikkojen suureksi mielihyväksi mutta yhtiönsä kustannukseksi. Stephenson sitä vastoin uskoi, että joki tietää reitin paremmin, seuraili laaksoaan yhtä huomiotta kuin oma Western Railroad -ratamme kulkee pitkin Westfieldjoen rantamia, ja se rakennustapa osoittautuikin turvallisimmaksi ja halvimmaksi. Bostonin suunnittelivat kuulemma lehmät. Huonompiakin maaston kartoittajia on nähty. Jokainen niittyjämme tarpova jalankulkija kiittelee usein lehmiä parhaan polun raivaamisesta tiheikköön ja kukkuloille. Kulkijat ja intiaanit arvostavat biisonien reittejä, jotka ovat varmastikin helpoin mahdollinen kulkureitti vuorten yli.

Sivistys (Culture)

*

Opetelkaamme elämään karskisti, pukeutumaan suoraviivaisesti ja kantamaan raskaan painon.

>> Emersonilainen sivistys, alkutekstissä Culture merkitsee tarkkaan ottaen Self-Culturea, joka puolestaan on melko laajalti käytetty englanninnos saksankieliselle Bildung-käsitteelle. Tällaisessa sivistyksessä ei ole kyseessä erikoisalan hallitseminen vaan laajan, tasapainoisen ja avaran elämän kokonaisnäkemyksen hahmottaminen: näin ollen “Sivistys” asettuu ELÄMISEN TAIDON kontekstissa eri esseiden (ajoittain liioiteltujakin) painotuksia tasapainottavaksi voimaksi:

Jos yhden ja saman kielen näppääminen onkin pahasta, vieläkin pahempaa on se, että luonto on vankistanut itsekkyyden asemaa suomalla yksityiselle ihmiselle omahyväisen käsityksen hänen asemastaan järjestelmässä. Egoistit ovat yhteiskunnan rutto. Heitä löytyy teräviä ja tyhmiä, maallisia ja hurskaita, karkeita ja hienostuneita. Influenssan tavoin tämä sairaus iskee kaikenlaisiin ruumiinrakenteisiin. Lääkäreiden tanssitaudiksi nimittämässä sairaudessa potilas pyörähtää toisinaan ympäri ja jatkaa hitaasti kieppumistaan paikoillaan. Ettei vain egoismi olisi kyseisen vaivan metafyysinen muunnelma? Oman lahjakkuutensa muodostamalla kehällä ihminen juoksentelee ympäriinsä, vajoaa lahjakkuutensa palvontaan ja hukkaa suhteensa maailmaan. Kaikilla mielillä on sama taipumus. Yksi sen ärsyttävimpiä muotoja on hyväksynnän hakeminen. Kärsimyksessä rypevät ihmiset pöyhkeilevät piinallaan, repivät ruhjeittensa päältä siteet ja tuovat siten julki tolkuttomat rikoksensa, jotta vain heitä säälisimme. He ovat kiintyneet sairauteen, herättäähän fyysinen kipu sivustakatsojissa aina kiinnostusta, aivan kuten olemme havainneet itseään mitättöminä pitävien lasten yhtäkkiä aikuisten huoneeseen astuessa alkavan yskiä aina tukehtumiseen asti vain huomiota herättääkseen.

>> Emerson ammensi vaikutteita muun maussa skandinaavisesta mytologista, josta hänen esseisiinsä ilmestyvät Alfadir ja Mimir. Filosofisesti ajatellen hän ei koskaan luopunut ensimmäisen teoksensa Luonto (Nature) ohjelmanjulistuksesta: alkuperäisestä suhteesta maailmankaikkeuteen. Aina myöhäiseen päätökseensa ELÄMISEN TAITO asti hän ihannoi alkukantaista voimaa ja kuulutti usein oppineiltakin alkuperäisen kirkasta terävänököisyyttä –

Oppineiden kohtaloksi puolestaan koituu se, että kukin heistä kuvittelee olevansa poikkeuksellisen inhottu omassa yhteisössään. Kunpa kiskoisimme heidät kuiville ärtymyksen vankilasta! Terveellä verellä huuhtokaamme puhtaaksi heidän pergamenttinahkansa. Antakaamme heille takaisin Mimirin lähteelle pantiksi jätetyt silmät. Jos ihminen kuitenkin joutuu tointensa uhriksi, mitä väliä on sillä, mitä tekee?

>> Evoluutio määrittää olemisellemme rajoja, mutta meidän ei kuitenkaan pidä jäädä “sopeutumiskykymme” uhreiksi. Emme ole kuin Pavlovin rottia, joille refleksinomaisesti herahtaa vesi kielelle, jos ne vain kuulevat aiemmin ruoan santia merkinneen kellon äänen. Juuri sivityksen voimalla ihminen voi kurottaa biologisista raameistaan kohti olemisen korkeampia sfäärejä!

Luonto ei lotkauta korviaan yksilöille. Kun sillä on tavoitteita toteutettavinaan, se toteuttaa ne. Soissa ja meren rannoilla kahlaaminen taitaa jäädä joidenkin lintujen osaksi, ja niin tarkasti ne onkin siihen luotu, että ne ovat suorastaan noiden alueiden vankeja. Elinympäristönsä ulkopuolella jokainen eläin nääntyy. Lääkäreille kaikki miehet ja naiset ovat vain yhden elimen suurentumia. Sotilas, lukkoseppä, pankkivirkailija tai tanssija eivät voisi vaihtaa toimiaan keskenään. Niin jäämme sopeutumiskyvyn uhreiksi.

*

Keskinkertaisuudelta käykin suojaksi yksityisyys, hengenlahjojen vankka ystävä, kolea syrjäinen suoja, jossa kasvavat yksilöä aurinkojen ja tähtien tuolle puolen kannattelevat siivet. Ken onkaan johtava ja innoittava rotuaan, häntä on suojeltava toisten ihmisten sielujen seurassa matkaamiselta, elämiseltä, hengittämiseltä, lukemiselta ja kirjoittamiselta heidän ajan hampaan kuluttamien mielipiteidensä ikeen alla. ”Aamulla – yksityisyys”, totesi Pythagoras, jotta luonto voisi puhutella mielikuvitusta syvemmin kuin seurassa konsanaan ja jotta luonnon mielitietty voisi tehdä tuttavuutta sellaisten jumalaisten vahvuuksien kanssa, jotka paljastavat itsensä vain vakavalle ja yleistyksiin kykenevälle ajattelulle.

>> Tarkkaan luettuna havaitsemme, kuinka Emerson ei korosta filosofiassaan yksityisyyttä itsetarkoituksellisesti vaan tähdentääkseen “tietynlaista ajattelun sävyä” (ks. paragraafi 31). Toisin sanoen ajatukset ovat sitä parempia, jos ne vain voi jakaa ihmisten kesken, mutta usein omaperäisten ajatusten tavoittaminen edellyttää ensin itsenäistä, peräti yksityistäkin asioiden tutkistelua.

Antiikin ihmisten näkemyksen mukaan suuri ihminen oli sellainen, joka vihoviimeiseksi halusi loistaa, joka viittasi kintaalla menestyksen kurtistuksille.

>> Kurssimme välietappikeskusteluissa eräs osallistuja totesi oivaltavasti, kuinka essee “Sivistys” rakentaa muista teoksen teksteistä poiketen vaikuttavan crescendon – asteittaisesti voimistuvan huipentuman, joka luonnollisesti kulminoituu esseen loppuun. “Kohtalo” päättyykin lähinnä nöyrään rukoukseen (Asettakaamma alttareita kauniille välttämättömyydelle…) ja monet Emersonin myöhäiskauden esseet kuitenkin melko hillittyihin yleistyksiin, mutta “Sivistys” kulminoituu suorastaan profeetalliseen julistukseen. Julistuksen juuret vaikuttaisivat olevan evoluutio-opillisessa ajatuksessa lajien kehittymisestä kohti parempaa, mutta ajatuksen oksat kurottavatkin sitten paljon noita juuria korkeammalle…

Fossiilikerrostumat osoittavat luonnon lähteneen liikkeelle alkeellisista muodoista ja kehittyneen niistä yhä mutkikkaammiksi niin pian kuin maa vain soveltui niiden asuinsijaksi, ja tällä tavoin alhaiset muodot katoavat korkeampien ilmestyessä. Valmiita ihmisiä omasta rodustamme voi sanoa olevan vain muutaman. Yhä edelleen kannamme mukanamme jäänteitä meitä edeltäneiden nelijalkaisesta rakenteesta. Näitä miljoonia kutsutaan ihmisiksi, vaan eivät he vielä ihmisiä ole…

Käytös (Behavior)

*

Ihminen ei pysty katsomaan suoraan aurinkoon, ja siksi hän vaikuttaa epätäydelliseltä. Siperiassa eräs matkalainen tapasi hiljattain ihmisiä, jotka kykenivät erottamaan Jupiterin kiertolaiset paljain silmin. Eräiltä piirteiltään eläimet päihittävät meidät. Linnut näkevät pidemmälle, onhan niillä siipiensä ansiosta korkeampi tarkkailuasema. Lehmä saattaa usuttaa vasikkaansa – salaisella merkillä, kenties katseellaan – juoksemaan pakoon tai paneutumaan makuulle ja piiloutumaan. Kilparatsastajat kertovat määrättyjen hevosten ”näkevän koko tienoon”. Ulkoilmaelämä ja metsästys yhtä lailla kuin ruumiillinen työ suovat ihmisen katseeseen eloa.

>> Jo esseen “Sivistys” yhteydessä taisi tulla puheeksi, kuinka on hienoa havaitseva jonkun filosofin kiinnittävän merkittävästi huomiota filosofian ruumiilliseen/keholliseen puoleen. Siinä missä monille filosofeille ajattelu on kuitenkin ennen muuta hengen toimintaa, saavat emersonilaisessa viitekehyksessä ajatukset aina henkisen ulottuvuutensa lisäksi myös ruumiillisen muotonsa. Näin ollen frenologia (oppi anatomisten seikkojen vaikutuksesta psyykkisiin ominaisuuksiin) ei ole tyystin tuulesta temmattua – tai maltillisemmin sanoen: ajatuksilla on paitsi mieli myös keho, filosofeilla paitsi sielu ja henki myös ruumis.

Maanviljelijän katse on luja kuin hevosen, hänen silmiensä säde on kuin sauvan sivallus. Katse kykenee uhkaamaan kuin ladattu ja tähdätty ase tai satuttamaan kuin potku tai tölväisy, mutta muunnellussa tilassa, ystävällisyyttä sädehtiessään se panee sydämen tanssahtelemaan ilosta.

>> KATSE ja KATSOMINEN näyttäisivät olevan esseessä sellaisia teemoja, joista Emerson esittää tarkkoja havaintoja, ja yhteen koottuina näiden havaintojen voidaan nähdä muodostavan jopa eräänlaisen katseen “teorian”. Amerikkalainen nykyfilosofi Stanley Cavell (1926–) esittää usein Emersonin “pohjustavan” (underwrite) Wittgensteinia ja Heideggeria. Vertauksessa onkin itua sikäli kuin Emerson pyrkii ensinnäkin myöhäisen Wittgensteinin tavoin havainnoimaan elämän pieniä nyansseja ja eroja, jotka ovat “koko ajan silmiemme edessä”. Fenomenologista – Martin Heidegger oli opettajansa Edmund Husserlin tavoin fenomenologian kehittäjä – Emersonin filosofiasta tekee puolestaan juuri se, miten yksittäisistä havainnoista hahmottuu lainalaisuuksia, näennäisesti erillisiä seikkoja yhdistäviä rakenteita (esim. katsetta koskevista havainnoista muodostuu ikään kuin rivien välissä eräänlainen katseen teoria).

Jotkut silmät ovat upottavia ja syviä, kuin lähteitä, joihin voi helposti hukkua – toiset ovat niin hyökkääviä ja piinaavia, että tekisi mieli kutsua poliisi paikalle: ne vaativat ylenmäärin huomiota ja edellyttävät turvakseen kansoitettuja bulevardeja ja miljoonia ihmisiä, jotta ihminen silmien takana olisi suojassa.

*

Samalla käytöstapojen on kummuttava hyväsydämisyydestä. Kaikkein parhaiten ihmisten ulkonäköä, toimintamallia tai käyttäytymistä kaunistaa halu levittää heidän keskuuteensa tuskan sijaan iloa. On hyvä suoda vieraalle ateria tai yösija. On parempi suhtautua suurella sydämellä hänen hyviin aikomuksiinsa ja ajatuksiinsa ja rohkaista tuota lähimmäistä. Langetkoon ystävällisyytemme ihmisten päälle kuin valo.

>> Miten viisasta onkaan asettaa etiikassa painoa hyväsydämisyydelle! Teema toistuu “Käytös”-esseen ohella myös muun muassa “Polulta poikkeavissa katsannoissa”. Ystävällisyys, hyvyys ja ilo eivät kulu niitä käytettäessä, vaan yhden ihmisen hyvyys synnyttää edelleen toisissa ihmisissä hyvyyttä…

Kaikkien hyvin kasvatettujen, järkiperäisten kuolevaisten kohdalla on yksi aihe, jota ei tulisi suvaita, nimittäin huonotuulisuus. Jos en ole saanut nukuttua kunnolla tai jos minua vaivaa päänsärky, iskiaskipu, spitaali tai salamanisku, helpottakoot oloani kaikki enkelit, jotta en tärvelisi nurinoillani ja ärinöilläni aamua, johon kaikki läheiseni tuovat seesteisiä ja miellyttäviä aatoksia.

>> Ja näin ollen “Käytös”kin osoittautuu pintatasoaan syvällisemmäksi esseeksi, jonka viimekätisenä tavoitteena lieneekin havahduttaa sivistyneillä tavoilla kanssaihmisiä elämän syvyteen:

Eräs vanhus, jolla oli laajan elämänkokemuksensa lisäksi mieltä ylentävää sivistyneisyyttä, sanoi minulle: ”Kun toinen ihminen tulee huoneeseen, alan ajatuksissani tutkailla, miten osaisin tehdä hänen silmissään ihmisyydestä kaunista.”

Hurskaus (Worship)

*

Jos siis Calvinin, Fénelonin, Wesleyn tai Channingin vaikutusvalta väheneekin, suurta huolta ei meidän sentään tarvitse kantaa. Eihän taivaiden rakentaja sentään niin heikosti ole koonnut ihmisolentojaan, että uskonto, toisin sanoen ihmisen julkinen luonto, olisi jäänyt sivuun. Yksityinen ja yleinen aines, kuten pohjoinen ja etelä, niin kuin sisin ja uloin, keskipakoinen tai keskihakuinen voima, kiinnittyvät kuhunkin sieluun eikä niitä voida vaimentaa, ellei sielu häviä. Jumala rakentaa temppelinsä kirkkojen ja uskontojen raunioille ihmissydämeen.

>> Viimeistään vuodesta 1860 eli Elämisen taidon ilmestymisestä lähtien jokainen Emersonin esseekokoelma sisältää vähintään yhden uskonnollisille aiheille omistetun esseen. “Hurskauden” alkukielinen otsikko on “Worship”, joka kuitenkin “palvonnaksi” käännettynä herättäisi suomeksi tyystin vääriä mielikuvia. Parissa kohdin “Hurskaus”-esseessään Emerson käyttää muotoilua “Religion or Worship”, mikä vihjaa siitä, että hän ymmärtää “hurskauden” itse asiassa “uskonnon” synonyymiksi. Kannattaa sitä paitsi lukea yllä oleva lainaus tarkoin: uskonto, toisin sanoen ihmisen julkinen luonto… Näin ollen Emerson ei ymmärrä hurskaudella mitään ulkopuolelta tulevaa tai päälleliimattua vaan yksinkertaisesti ihmisenä olemiselle ominaista julkista tai YLEISTÄ luontoa, joka muodostaa eräänlaisen vastapoolin kunkin ihmisen YKSILÖLLISYYDELLE.

Vain sen, mitä minulla on sisimmässäni, voin nähdä ulkopuolellani. Jos emme kohtaa jumalia, johtuu tämä vain siitä, ettemme ole heitä sielussamme varjelleetkaan. Jos ihmisessä on suuruutta, hän havaitsee suuruutta nokikolareissa ja portieereissakin. Oikeastaan kuolematon on vain sellainen ihminen, jolle kaikki asiat ovat kuolemattomia. Jostakin olen lukenut, ettei yksikään ihminen ole saavuttanut mitään, jos joku toinen on vielä epätäydellinen, toisin sanoen yhden onnellisuus ei voi merkitä kenenkään toisen kurjuutta.

>> Emerson eroaa protestanttisesta “yksin armosta” -opista (tai ainakin sen yksioikoisista tulkinnoista) painottaessaan sisäisen työn tekemisen merkitystä Jumalan kohtaamisessa. Hänen uskontokäsityksensä ytimessä on eräänlainen paradoksi: yhtäältä Jumalan kohtaaminen edellyttää “Jumalan vaalimista sisimmässään”, toisaalta emersonilainen Jumala on kuitenkin ihmisen yläpuolella, radikaalisti Toinen. Niin ikään huomionarvoista on, että hänen kuolemattomuus-käsityksensä ulottuu oikeastaan kaikkiin maailman olioihin (kaikki asiat ja tapahtumat ovat omin tavoin ikuisia) eikä siis rajaudu kristilliseen kuolemanjälkeiseen elämään.

*

Jokainen ihminen pitää huolta siitä, ettei hänen lähimmäisensä vedä häntä nenästä. Vaan vielä koittaa päivä, jolloin hän alkaa välittää siitä, ettei vain itse huijaisi lähimmäistään. Vasta sitten kaikki sujuu hyvin. Kauppakärryjen tilalle ovat tulleet auringon vankkurit. Millainen päivä nouseekaan, kun päästämme sydämeemme uskon näkemykset, kun alamme pitää parempana sijoituksena tekemisen sijaan olemista, näennäisyyden sijaan todellisuutta, tyhjän tahdikkuuden ja teeskentelyn sijaan aitoa järkiperäisyyttä, ohikiitävän päivän sijaan vuotta, vuoden sijaan koko elinikää, menestyksen sijaan luonnetta – kun tajuamme meille viimein käyvän oikeudenmukaisesti, ja vaikka henkemme toimiikin hitaasti, meille suotava aika on oleva pitkä.

>> Kantavana teemana halki Elämisen taidon kulkee ajatus siitä, että ihmisten ylläpitämien vale- ja ilmiasujen alla vallitsee aina aitouden ja todellisuuden ulottuvuus, joka puskee vääjäämättä esiin tietyllä tavalla virittyneelle havainnoitsijalle. Myös emersonilaisessa uskonnossa voisi ajatella olevan viimekätisesti kyse läpikotaisesta aitoudesta, ikään kuin olemisen julkisen luonnon tekemisestä näkyväksi toimivan persoonansa lävitse. Kritiikkinä Emersonin uskontokäsitystä kohtaan voisi esittää, että hän väheksyy uskonnollisten toimitusten (jumalanpalvelusten, kilvoittelun tai sakramenttien) merkitystä uskonnolliselle kokemukselle. “Hurskaus”-esseensä lopussa hän puolustaakin – Charles S. Peircen käsityksiä ennakoiden – uskonnon ja tieteen liittoa, joskin Emersonille “tiede” merkinnee tässä yhteydessä romanttista tiedettä (vrt. huomiot esseeseen “Kauneus” tuonnempana).

Kun sielulle riittää kunnon työtä, ei se osoita uteliaisuutta kuolemattomuutta kohtaan. Sillä on asiat niin hyvin, että se luottaa niin olevan vastaisuudessakin. Sielu ei kysele kysymyksiä Korkeasta Voimasta. Antigonuksen poika kyseli isältään, milloin hänen tulisi liittyä taisteluun. ”Sitäkö pelkäät”, vastasi kuningas, ”että sinulta ainoana ihmisenä armeijassa jäisi kuulematta sotatorvien kutsu?” On korkeampi oivallus tajuta, että jos meidän on kerran parempi elää, me myös elämme – on korkeampaa kantaa rinnassaan tätä vakaumusta kuin vetää perässään määrättömien vuosisatojen, vuosituhansien ja aionien taakkaa.

>> “Sielu ei kysele kysymyksiä Korkeasta Voimasta.” Joiltakin osin Emersonin uskonnollinen ajattelu sijoittuu apofaattisen eli negatiivisen teologian perinteeseen, jonka mukaan Jumalaa on viimekätisesti mahdotonta kääntää sanoiksi ja tiedoiksi. Kuten apofaattisilla teologeilla, myöskään Emersonilla tällainen “agnostinen” vire ei merkitse kuitenkaan selän kääntämistä uskonnolle: päin vastoin jumaluutta koskevien kysymysten kaihtaminen merkitsee nimenomaisesti uskonnollista nöyryyttä, ts. HURSKAUTTA.

Katsantoja (Considerations by the Way)

*

Suuret intohimot, vastukset ja vaarat ovat kasvattajiamme. Kukistamiltamme asioilta omaksumme niiden lujuuden. Jos ei ole sotia, ei ole sotilaitakaan, ja jos ei ole vihollisia, ei ole sankareitakaan. Eihän auringolla olisi mitään virkaa, ellei maailmankaikkeus olisi sumea. Luonteen ylväys piilee siinä, miten kohtaamme turmeluksen kauhut ja ammennamme niistä uutta ylevää voimaa: näin taidekin ammentaa elinvoimansa uudenlaisesta jyrkkien vastakohtien hyödyntämisestä tai yhteen sovittamisesta, kaivautuen yhä syvemmälle pimeyteen kohti yön mustaa kuilua. Mitä kohti maalarit, runoilijat tai pyhimykset edes pyristelisivät elleivät helvettejä ja ristiinnaulitsemisia?

>> Emersonin filosofia on vavahduttavan radikaalia muun muassa siksi, että hän kääntää päälaelleen perinteisiä kategorioita, kuten ‘hyvä’ ja ‘paha’, ‘onnettomuus’ tai ‘onnellisuus’. Essee “Polulta poikkeavia katsantoja” poikkeaa kaikista muista Elämisen taidon teksteistä siinä, ettei sen otsikko kiinnity yhteen tiettyyn käsitteeseen, vaan nimeää toisenlaisen tavan tarkastella asioita ikään kuin polun sivusta, siis valtavirrasta ja sovinnaisista näkemyksistä poiketen. Eräs hyvin radikaali ja totunnaisista ajattelutavoista poikkeava näkemys on juuri “pahan hyvyys”: kuinka elämän vaikeat asiat voivat opettaa meille tyystin toisenlaista lujuutta kuin helpot…

Paras osa terveyttä on kyky tehdä hienoja tekoja. Lahjakkuus ei ole niin tärkeää, ja lahjakkaat teotkin vaativat toimintaa tullakseen ilmi. Persikat eivät saa koskaan tarpeekseen auringonpaisteesta, ja jotta tietomme olisi arvokasta, meillä on oltava iloista viisautta.

>> Jos “Polulta poikkeavia katsantoja” korostaakin pahuuden hyvyyttä, kirjoittaa Emerson esseessään yhtä kursailemattomasti ilosta. Langetkoon ystävällisyytemme ihmisten päälle kuin valo, hän on todennut “Käytös”-esseessään. “Katsantoja”-essee puolestaan ennakoi monilta osin sitä, mitä Nietzsche nimittää “Iloiseksi tieteeksi”. Iloisuus ei ole tyhjää, onttoa tai pinnallista, vaan tuo mukanaan uudenlaista tietoa ja viisautta. Tältäkin osin Emerson kääntää päälaelleen perinteisen kliseen, jonka mukaan elämän kärsimykset syventävät ihmistä, kun taas iloisuus ja hilpeys ovat jollakin tavoin kepeämpiä mielialoja, jotka eivät opeta meille perimmäisiä seikkoja maailmasta tai elämästä.

Erään hollantilaisen kansanviisauden mukaan ”maali ei maksa mitään”, niin hyvin se suojaa omaisuutta kosteissa ilmastoissa. Auringonvalohan ei maksa sitäkään vähää, ja yhtä kaikki se on vieläkin hienompaa sävyä. Sama pätee iloisuuteen tai hyväntuulisuuteen: mitä enemmän sitä käytetään, sitä enemmän sitä riittää. Rahtuseenkin puuta tai kiveä kätkeytyy loputtomasti lämpöä. Samaa männyn lastua voi käyttää sytykkeenä sata kertaa, eikä yhdenkään sielun onnellisuusvoima ole mitattavissa tai ehdytettävissä.

>> Koska Emersonia on usein syytetty puutteellisesta tragiikan tajusta, on tärkeää muistaa hänen iloisuuden puolustuksensa sijouttuvan usein teksteihin, joissa hän perin juurin huomioi niin ikään pahuuden – vastoinkäymisten ja kurjuuden – yleisyyden elämässä. Käsillä olevassa esseessään hän kirjoittaa niin ikään kuolemasta, sairaista ja juopoista…

Juoppojen kanssa toimittaessa ei auta tekeytyä juopuneeksi. Sairaisiin on suhtauduttava samalla lujuudella kuin muihinkin, toki annettava heille kaikki apumme – mutta ei itseämme. Syrjäisessä kaupungissa kysyin kerran kirkonmieheltä, millaisia ystäviä hänellä oli ja millaisten kyvykkäiden ihmisten kanssa hän seurusteli. Hän vastasi viettävänsä aikansa sairaiden ja kuolevien parissa. Virkoin hänen vaikuttavan kaipaavan tyystin toisenlaista seuraa ja vieläpä juuri tuon seikan vuoksi: jos ihmiset olisivatkin sairaita tai kuolemaisillaan jonkin tarkoitusperän vuoksi, jättäisimme kaiken ja menisimme heidän tykönsä, mutta olen ollut havaitsevinani heidän olevan yhtä kevytmielisiä kuin muutkin, toisinaan jopa kevytmielisempiä.

>> Walt Whtiman on arvostellut Emersonin esseitä kahden tärkeän seikan laiminlyönnistä: kuoleman ja seksin. Jos jälkimmäinen esimerkki täytyneekin hyväksyä jokseenkin mukisematta, kuolemasta Emersonilla on silloin tällöin nasevia, jos kohta ohimeneviä, asioita sanottavanaan. Yllä olevassa katkelmassa hänen voi ymmärtää rivien välissä sanovan, kuinka ihmisten olisi elämässään tärkeää ajatella kuolemaa: tiedostaa, minkä asioiden tai arvojen vuoksi he olisivat valmiita kuolemaan. Kuoleman ja elämän pimeiden asioiden ajattelu voisi sitä paitsi auttaa eräästä emersonilaisesta helmasynnistä, nimittäin konformistisesta sovinnaisuudesta, eroon pääsemisessä.

Silti päivittäin halajamme olla sovinnaista. Kunpa jumalista suopeimmat paikkaisivat tämän käytöstapojeni, ulkomuotoni ja saavutusteni puutteen, joka on vähällä sulkea minut ulos piireistä! Kunpa he soisivat minulle olla ihailemieni kaltainen ja päästä väleihin heidän kanssaan. Vaan viisaat jumalat sanovat heillä olevan parempaakin minun varalleni. Nöyryytyksiä ja tappioita kärsimällä, suopeita tuttavuuksia menettämällä ja vajoamalla epätoivon syövereihin tavoittaa laajemman totuuden ja ihmisyyden kuin hienoinkaan herrasmies.

*

Kauneus (Beauty)

*

Mikroskooppeihin kurkistelua enemmän meitä koskettaakin ihmissydän, joka on suurempi kuin mitkään astronomin mahtipontiset numerot voivat ensinkään mitata.

>> Emerson kuuluu aidosti romantiikan aikakauden ajatteluun (Goethesta ja Schilleristä Schlegelin veljeksiin, Wordsworthiin ja Coleridgeen) muun muassa siitä syystä, että hän kuulutti vahvaa tieteen ja taiteen liittoa peläten sellaisen tieteen, joka laiminlyö inhimillisen näkökulman, muuntuvan elottamaksi ja luovan ajattelun kannalta hedelmättömäksi. Kuten monille romantikoille, hänelle oli sangen tärkeää mielikuvituksen voima. Mielikuvitus ei kuitenkaan merkitse silkan fiktion sepittämistä vaan pikemminkin – Wordsworthin ja Coleridgen Lyyristen balladien (1802) hengessä – kykyä nähdä tavalliset asiat epätavallisina.

Mielikuvituksen niksi piileekin siinä, että se voi osoittaa jokaisen olion voitavan muuntaa jokaiseksi toiseksi olioksi. Jäykkään tavanomaiseen merkitykseensä pitäytyneet seikat saavat yhtäkkiä Eleusiin mysteerien luonnon. Saappaani, tuolini ja kynttilänjalkani ovatkin valeasuisia keijuja, meteoriitteja ja aurinkokuntia. Kaikki luonnon tosiseikat ovat järjen sanoja, joista ikuisen kielen kielioppi muodostuu. Jokaisella sanalla on kaksi, kolme tai sata merkitystä. Mitä! Minunko kamiinaltani ja pippurisirottimeltani katoaisi perusta? Hyvä kenkälaatikko, anelen armoasi! Enhän tiennyt sinun olevan korurasia.

>> Paikoitellen Emersonin runollis-proosallinen mielikuvitus nousee sellaisiin mittoihin, ettei lukija voi olla tyystin varma, onko kysymyksessä kirjallinen nerokkuus vai ajatusten lähteminen niin sanoaksemme lapasesta… Saakoon lukija tehdä tällä erää oman arvionsa –

Akanat ja pöly alkavat sädehtiä, kaikilta puolin ne pukeutuvat kuolemattomuuden kankaaseen. Millainen ilo piileekään siinä, kun havaitaan jonkin seikan symbolinen tai edustava luonne, jota mikään seikka tai tapahtuma sellaisenaan ei voi koskaan tuoda ilmi. Elämän päivistä ikimuistoisimpia ovat ne, jotka värähtelevät mielikuvituksen piirtojen tahtiin.

>> Emersonin ajattelussa on sangen keskeisessä osassa representatiivisuuden tai edustavuuden ajatus. Yhtäältä vahvat ihmiset voivat olla edustavia joidenkin inhimillisten perushyveiden kannalta (tai poliitikot parhaimmillaan kansan mielipiteiden!), toisaalta edustavia voivat olla myös maailman tapahtumat tai arkiset asiat. Itämaisessa hengessä voitaneen sanoa Emersonin kokonaisprojektin kannalta suhteellisen sattuvasti: kukin pisara edustaa suurta valtamerta…

*

Halki tuhansien vuosien ihmiskohtaloita planeettojen tavoin määränneet ihmiset eivät ole olleet komeita. Jos ihminen vain osaa kasvattaa pienestä kaupungista suuren valtakunnan, tehdä leivästä halpaa, kastella aavikoita, yhdistää kanaalein valtameriä, nujertaa höyryvoiman, järjestää rivit voittoa varten, luoda ihmiskunnalle ihanteita ja laajentaa tietoa – silloin ei merkitse vähääkään, onko hänen nenänsä selkärangan kanssa yhdensuuntainen, niin kuin pitäisi olla, tai onko hänellä nenää ensinkään, ovatko hänen jalkansa suorat vai amputoidut – nuo epämuodostumat osoittautuvat ennemmin tai myöhemmin ulkokohtaisiksi ja kokonaisuuden kannalta otollisiksi.

>> On hauskaa, kuinka Kauneutta käsittelevässä esseessä Emerson ei unohda liioin rumuuttakaan. Tätäkin tekstiä tutkaillessaan lukija saattaa helposti harhautua, jos hän kuvittelee esseen keskiössä olevan nimneomaisesti ulkoisen kauneuden. Päin vastoin esseessään – kuten filosofiassaan ylipäänsä – Emerson tavoittelee asioiden, ilmiöiden ja ihmisten sisäistä erityislaatua, sanalla sanoen sisäistä kauneutta. Tällainen kauneus merkinnee paremminkin sisäistä järjestystä ja eheyttä kuin ulkokohtaista koreutta.

Niinpä kreikkalaisen ja goottilaisen samoin kuin antiikin tai esi-rafaelilaisen taiteen meille tarjoama opetus oli kaiken tutkimustyön väärti – että kaiken kauneuden on oltava sisäsyntyistä ja että ilman kauneutta on vain muodottomuutta. Persikanvärisen ihon saa aikaan sopiva luusto ja katseen kipinän ja voiman synnyttää fyysinen terveys. Luurangon koko ja luiden niveltyminen toisiinsa antaa ulkomuodolle kauneutta ja liikehdinnälle sitäkin suloisempaa viehkeyttä. Peura tai kissa ei edes osaa liikkua tai istua kömpelösti. Tanssin mestari ei kykene opettamaan huonorakenteista ihmistä kävelemään kunnolla. Kukan värisävy juontaa juurensa maaperään, ja merisimpukan väriloisto on synnynnäistä.

>> Emersonin omaperäinen kauneuskäsitys keriytyykin lopulta takaisin kohti Elämisen taidon aloittavaa esseetä “Kohtalo”. Esseisti ajattelee kauneuden olevan viimekätisesti orgaanista, luonnonmukaisuudessaan yhtä vääjäämätöntä kuin sade tai tuuli tai vuodenaikojen vaihtumiset:

Kaikki välttämättömät ja orgaaniset teot miellyttävät kauneuden havaitsijaa. Mies taluttamassa hevostaan juomaan, viljelijä kylvämässä siemeniä, puuseppä rakentamassa laivaa, seppä takomassa pajassaan tai muissa hyödyllisissä toimissaan on tarkkanäköiselle silmälle mieluisaa katseltavaa. Jos näitä asioita tehdään pelkän vaikutelman vuoksi, ne tuntuvat alhaisilta. Miten kauniita ovatkaan merellä kulkevat laivat! Toisin kuin teatterinäyttämöllä nähtävät alukset, tai kenties Yrjö neljännen pittoreskin vaikutelman luomiseksi Virginia-tekojärvelle varustamansa purret, joihin pennin tuntipalkalla on palkattu ukkoja soveliaissa kostuumeissa patsastelemaan! Millainen ero onkaan sotatoimiin marssivalla pataljoonalla ja satunnaisella lomaa viettävällä seurueella! Sotilaallisen näytöksen keskellä juhlavan kulkueen rientäessä eteenpäin lippuineen olin näkevinäni pojan iskevän kyntensä kuluneeseen seinällä joutilaana roikkuneeseen maitopannuun ja nostavan sen kepin päähän, laittaen pannun pyörimään ja piirtämään mitä jaloimpia kuviteltavissa olevia kaaria, jolloin ihmisten huomio kääntyikin koreasta kulkueesta yhtäkkiä kohti tätä hämmentävää kauneutta.