ARTIKKELIT

luento tulossa!

Eri taiteet – valokuvat, musiikki ja kirjallisuus – ovat erilaisia tapoja kokea maailma.
Kuhmon Talvi tarjoaa mahdollisuuden eri taiteiden yhdistämiseen ja niveltämiseen.

Pidän kulttuuritapahtumassa yleisöluennon
Kuhmo-talolla keskiviikkona 4.1. klo 16:00

Sielun maisemia – kuvista ja kuhmolaisuudesta

Luennollani on kaksi päämäärää: yhtäältä tahdon selventää ajatusta, jonka mukaan
avaamalla kokemustamme moninaisille taiteen lajeille koemme maailman täydesti.

Toisaalta aion puhua kuhmolaisuudesta: purkaa joitakin ennakkoluuloja
kainuulaisuudesta ja selvitellä, mikä täällä on alkuvoimaista ja innostavaa.

Kuhmon Talvi 2012: Kuhmolaisen juttu

Kuhmolla ympärillään lämpöeristys

Jarno Hiltunen

Ihmisillä on taipumus olla huomaamatta sitä, mikä on kaikkein lähimpänä. Vasta ulkopuolelta näkee, mikä arvo on kotiseudulla. Heikki A. Kovalaisen mukaan epäkeskisyys on luonut Kuhmon ympärille ”lämpöeristyksen” – välittämisen ilmapiirin.

[ulkona otetut kuvat: Jarno Hiltunen]
[sisällä otetut kuvat: Klaus von Matt]

– Elämän tärkeät merkitykset ovat syvemmällä kuin usein arjessa ajattelemme, mutta ne saattavat olla myös lähempänä, totesi filosofi Heikki A. Kovalainen luennossaan Kuhmo-talolla. Hänen aiheenaan oli Sielun maisemia  – kuvista ja kuhmolaisuudesta.
Yleisesti aikaamme kuvaa henkisen ilmapiirin koventuminen. Kovalaisen mukaan on ryhdytty tiukemmin pitämään omasta kiinni. Se heijastuu muun muassa monikulttuurisuuden vastaisuutena.
Pehmeiden arvojen Kovalainen näkee väistyvän kovien arvojen tieltä. Totuus, kauneus, viisaus, luonto ynnä muut uhkaavat jäädä yksisilmäisen taloudellisen voiton tavoittelun jalkoihin. Usein merkitsee vain se, mikä näkyy viivan alla. Silläkin on toki merkitystä, mutta se ei saisi vaikuttaa liiaksi maailmankuvaan.
Kulttuuria vaivaa viihteellistyminen. Usein näyttää, että kulttuurilla ei ole ihmisille perimmäistä merkitystä.
– Siitä tulee vain kermaa kakun päälle.

Kulttuurilla on eettinen merkitys, sillä se avartaa aisteja ja herkistää havainnoimaan elämää pintaa syvemmältä.
– Jos kulttuuri ei herättele kauneuden tajua, ei ole myöskään aitoa hyvyyttä. Se edellyttää herkkyyttä.
Kuhmon Talvessa eri taiteenlajit ovat monipuolisesti esillä.
Taiteenlajeja käytetään eri tavoilla ja ne monipuolistavat kokemusta ympäröivästä maailmasta. Kirjallisuus, musiikki, kuvataiteet, teatteri ja elokuva sijoittuvat eri tavoilla aikaan ja tilaan. Ne ilmentävät eri ulottuvuuksia ympäröivästä todellisuudesta.

Ihmisten arkista todellisuutta sävyttävät inhimilliset tunteet ja muistot. Ihmiset eivät koe todellisuutta atomien ja kvarkkien maailmana.
– Aloin ajatella, että suhdetta lähellä oleviin asioihin, kuten kotiseutuun, täytyy vaalia. Olemme usein sokeita läheisille pienille asioille.
Periferian käsite on vääristynyt. Siinä kaikki määrittyy keskustasta käsin.
– Kuhmo on epäkesko paikka ja juuri siksi sympaattinen. Olemme sopivan omaleimaisia.

Kuhmo on ja tulee olemaankin kulttuurin kehto.
Kainuulla ja Kuhmolla on kytköksensä kultakauden taiteilijoihin. Yhtenä Kuhmon ja suomalaisuuden sidoksena on kalevalaisuus ja karjalaisuus.
– Nämä suomalaisen kulttuurin ytimessä olevat asiat ovat Suomen rajojen ulkopuolella. Kuhmo on siinä rajalla.
– Epäkeskisyys on voimavara. Kuhmo on ikkuna, josta voi kurkistaa itään päin.
Jos haluamme pysyä kulttuurisesti kilpailukykyisinä, täytyy pitää ovet avoinna muille kulttuureille.
– Kulttuurin suurmiehet olivat isänmaallisia ja monikulttuurisia. Niiden näyttäytyminen vastapooleina on vääristymä.

Kuhmo sijaitsee ”armollisesti” idän ja lännen välissä. Itäisen Suomen kulttuurista löytyy omaleimaisuutta.
Mukana on myös ortodoksinen ja venäläinen näkökulma ja näistä tulleet kulttuurivaikutteet.
– Kuhmolaisessa vieraanvaraisuudessa voi olla jotakin samaa kuin karjalaisessa.

”Eristäytyneisyydessä” ja hämäryydessä piilee voimaa. Huonot vaikutteet kulkeutuvat hitaasti keskuksista.
– Kuhmossa on tavallaan lämpöeristys. Täällä syntyy omanlaista lämpöä ihmisten välille. Heidän välillään on solidaarisuutta ja välittämistä.
Hämäryys tuo turvallisuuden tunnetta. Elämä saa merkityksensä pimeyttä vasten.
– Valokuvissani on pimeyttä ja hämäryyttä. On tärkeää löytää kyky katsoa hämäryyteen ja ammentaa siitä voimaa.
Kovalainen sanoo nostaneensa kuhmolaisuudesta esiin rohkaisevia puolia.
– Vahvuudet ja mahdollisuudet voivat olla vahvempia kuin pulmat.

luennon jälkipuintia

Luennon lopuksi olin varannut puolisen tuntia aikaa keskustelulle, ja sitä syntyikin ihan mukavasti pakollisen parinkymmenen sekunnin alkuhiljaisuuden jälkeen:

Aluksi muualta Kuhmoon nelisenkymmentä vuotta sitten muuttanut rouva kommentoi, kuinka häneen oli heti alussa tehnyt vaikutuksen kuhmolaisten nuorten avoimuus ja uteliaisuus, joka oli pulpunnut heti ensitapaamisilla kuin Pajakkakoski (samainen koski vilisi luennollani niin ääninä kuin kuvina). Tuntematta uutta tulijaa nuoret olivat heti aluksi kyselleet kaikenlaista, mistä olet tullut ja mitä täällä teet…

Vastasin oppineeni itsekin kansainvälisissä yhteyksissä toimiessani yhä enemmän arvostamaan uteliaisuutta vieraita ja uusia ihmisiä kohtaan. Turhan harvoin kysellään arkisia tai pintaa syvemmälle raapaisevia asioita, vaikka juuri niitähän olisi paikallaan uusien ihmisten kanssa kysellä. Monesti arkinenkin kysymys voi avata yllättävän keskusteluyhteyden ja luoda tarttumapintaa kahden ihmisen välille.

Olin luentoni lopussa heittänyt kuhmolaisille haasteeksi – esittänyt innostavana työsarkana, johon voisimme entistä enemmän tarttua – että pyrkisimme kuromaan umpeen kuilua kuhmolaisten kulttuuritapahtumien ja aivan ruohonjuuritason kuhmolaisuuden välillä. Ajatuksella en tahtonut niinkään kritisoida kuhmolaisia kulttuuritapahtumia kuin rohkaista kuhmolaisia lähtemään mukaan kaupungissa elävään kulttuuriin entistä ennakkoluulottomammin.

Yleisön joukosta kommentoitiin ensin, ettei kuilu kuhmolaisten ihmisten ja kuhmolaisen kulttuurin välillä ole kuitenkaan niin suuri kuin monessa suomalaisessa kaupungissa. Kun menin ehkä turhankin kärkevästi vastaamaan, että ajattelin kommentin esittäessäni erityisesti Kuhmon Kamarimusiikkia, syntyi välittömästi kiivasta keskustelua siitä, kuinka kamarimusiikkifestivaali on kuitenkin monin tavoin sangen juurtunut kuhmolaisten ihmisten elämään.

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että olisin voinut ilmaista tarkemmin, mitä alkuperäisellä ajatuksella tarkoitin, jotta ehdotukseni rakentava henki olisi käynyt paremmin ilmi. Kamarimusiikkifestivaalin yhteydessähän puhutaan vuodesta toiseen Kuhmon hengestä, mutta olemmeko me kuhmolaiset kylliksi pysähtyneet ajattelemaan, mikä tuo henki oikein on ja missä ja milloin se ilmestyy näkyviin? Vladimir Mendelssohn on todennut takavuosina Kuhmolaisen haastattelussa: Kuhmolaiset, se mitä teillä on, on parasta maailmassa. Yrittäkää pitää se sellaisena kuin se on ja jatkakaa sen rakastamista. Jotakin tällaista itsekin luentoni ehdotuksella tavoittelin. Me, kuhmolaiset, voisimme vielä paremmin vaalia sitä, mikä tekee Kamarimusiikista omaleimaisella tavalla kuhmolaisen festivaalin.

Keskustelua heräsi niin ikään siitä, miten luennolla ja sitä seuranneessa keskustelussa esillä ollut kuhmolaisuus suhtautuu paljasjalkaisiin eli syntyperäisiin kuhmolaisiin. Eturivistä esitettiin retorinen kysymys, kuinka moni salissa istuva ihminen onkaan paljasjalkainen kuhmolainen; kaikkihan taitavat olla junan tuomia! Kun keskustelu alkoi jo keriytyä kohti loppuaan, ei ollut aikaa enää kylliksi painottaa sitä, miten kuhmolaisuus – kuten suomalaisuuskaan – ei ole millään muotoa syntymälahjana saatua, vaan kuhmolaiseksi (tai suomalaiseksi) voi tulla kuka tahansa, joka pitkäjänteisesti ja sitoutuneesti tekee töitä yhteisen hyvän eteen.

Niinpä parin päivän päästä, kun varsinainen luentopöly oli jo laskeutunut, minulle kirkastui, miten olisin jo varsinaisessa luennossa voinut tuoda esille ja selventää minulle läheistä omaksumisen eli omaksi tekemisen ajatusta. Niin monet asiat ovat meidän mutta eivät kuitenkaan tyystin hallussamme: esimerkiksi 80 % suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta monetkaan eivät toden teolla vaali, ts. he eivät ole omaksuneet – sanalla sanoen tehneet omaksi – omaa uskontoaan. Goethe kirjoittaa Faustissa: was du ererbt von deinen Vätern hast / Erwirb es, um es zu besitzen (mitä isiltäsi olet perinyt / on sinun hankittava, jotta saisit sen haltuusi). Tuohon lauseeseen kätkeytyy paljon viisautta.

Ja sellainen seikka taitaa olla kuhmolaisuuskin: meidän on sitä vaalittava – eikä vain kerran elämässämme vaan päivästä päivän – jotta meistä yhä uudelleen tulee aitoja kuhmolaisia!

Jumala musiikissa

[julkaistu Kuhmon Kamarimusiikin Iltasoitto-ohjelmalehtisessä 2012]

Heikki A. Kovalainen

Kuten länsimaisen taiteen historiassa ylipäänsä, myös klassisen musiikin traditiossa monet merkittävät teokset ovat uskonnon innoittamia tai alun perin uskonnollisiin tilaisuuksiin sävellettyjä. Musiikin uskonnolliset ulottuvuudet eivät kuitenkaan rajaudu ohjelmalliseen tai sakraaliin musiikkiin, vaan aikaansa edellä olevat sävellykset Beethovenin myöhäisistä kvartetoista Schönbergin Kirkastuneeseen yöhön tai Mahlerin neljänteen sinfoniaan viittoilevat ylöspäin jumaluutta kohti.


Kuva: Kuhmon Kamarimusiikin Iltasoitto

Eri uskonsuunnissa on suhtauduttu perinteisesti eri tavoin musiikin käyttöön uskonnollisissa yhteyksissä. Monoteistiset uskonnot, erityisesti katolilainen ja protestanttinen kristinusko, ovat perinteisesti suosineet tonaalista musiikkia, kun taas heterofonista musiikkia on pahimmillaan pidetty kristillisten kirkkojen piirissä hereettisenä.

Vuonna 1323 Paavi Johannes XII kielsi kevytmieliseen hekumointiin yhdistetyn polyfonian liturgisen käytön katolilaisessa kirkossa. Myös soitinten käyttö on ajoittain yhdistetty maalliseen musiikkiin tai peräti pakanallisiin riitteihin, ja ortodoksisessa kirkossa ajatus ihmisäänestä ainoana soveliaana soittimena Jumalan ylistämiseksi on säilynyt nykypäivään saakka.

Jos musiikkia ajatellaan taiteista abstrakteimpana, musiikin uskonnollinen ilmaisuvoima ei kuitenkaan palaudu sakraalimusiikkiin vaan käsittää hyvinkin erilaisia säveltäjiä, Bachista ja Haydnista aina Schönbergiin ja Messiaeniiin. Miten Jumalaa tai jumaluutta voidaan musiikissa esittää, jos lähdetään liikkeelle kirkollisesta musiikista, mutta ajatellaan musiikin henkisyyttä myös ohjelmallisten sisältöjen tuolla puolen?

Sakraali ja uskonnollinen musiikki

Ensimmäisen ja ilmeisen tapausesimerkin uskonnollisesta musiikista tarjoaa sakraalimusiikki, joka sellaisenaan soveltuu esitettäväksi kirkollisten toimitusten yhteydessä. Kuhmossa kuultavat Bachin kantaatit, Rahmaninovin Kokoillan vigilia tai Mozartin Requiem ovat kauttaaltaan ja kirkollisia tekstejään myöten uskonnollisia teoksia, vaikka niitä kuultaneenkin nykyään useammin konserttisaleissa kuin kirkoissa.

Toisena, astetta väljempänä esimerkkinä uskonnollisesta musiikista nousee esiin ohjelmallisesti uskonnollinen musiikki. Ajattelen teoksia, jotka nimestään lähtien hahmottuvat ohjelmasisällöltään uskonnollisiksi olematta kuitenkaan kirkollisia sakraalimusiikin tavoin. On jännittävää kuulla, kuinka eri uskonnollisista perinteistä ammentavat sävellykset käyvät tämän kesän festivaalilla keskusteluun keskenään, kun heti ensimmäisessä konsertissa kuullaan niin kristinuskosta, hinduismista kuin islamista ammentavaa musiikkia.

Oman lukunsa ohjelmallisesti uskonnollisen musiikin historiassa muodostavat säveltäjien suurteokset, joiden ohjelmallinen sisältö on uskonnollinen rajautumatta kuitenkaan raamatullisiin tai kirkollisiin teksteihin. Tällaisista teoksista kuullaan Kuhmossa Haydnin alun perin orkesterikappaleeksi (joskin kirkossa käytettäväksi) sävelletty ”Vapahtajan seitsemän sanaa ristillä” sekä koko festivaalin päättävä saman säveltäjän ”Luominen”.

Ohjelmallisesta musiikista jumaluuden ylistämiseen

Musiikin historiassa omat sielun kieleni resonoivat erityisellä tavalla niin ikään sellaisten teosten rytmiin, joista ei voida kokonaisuudessaan erottaa uskonnollista ohjelmaa mutta jotka kuitenkin sisältävät tärkeitä viittauksia uskonnollisiin aihelmiin. Näiden teosten voima perustuu nähdäkseni juuri niiden jumaluutta kunnioittavaan tapaan puhua uskonnosta pikemminkin epäsuorasti kuin suorasti.

Eräänlaisena ohjelmallisen ja absoluuttisen musiikin risteytyksenä mainittakoon Mahlerin 4. sinfonia, josta kuullaan tämän kesän festivaalilla E. Steinin kamariorkesterisovitus. Sinfonian neljäs ja viimeinen osa ”Nautimme taivaallisesta ilosta” sisältää soolon, jossa sopraano laulaa ”Pojan ihmetorvesta” tutun tekstin taivaallisesta elämästä kristillisine viitteineen raamatullisiin henkilöihin ja symboliikkaan. Mahlerin teosta edellä mainituista esimerkeistä erottaa kuitenkin se, ettei teoksella kokonaisuudessaan ole ohjelmasisältöä.

Jos Mahlerin sinfonia onkin finaalinsa osalta uskonnollisen tekstin sävyttämä, Schönbergin ”Kirkastettua yötä” voidaan pitää vielä astetta epäsuoremmin uskontoon vivahtavana teoksena. Henkisen ulottuvuuden Schönbergin sävellykselle antaa transfiguraation teema, joka kristillisessä viitekehyksessä assosioituu evankeliumeissa kuvattuun Kristuksen kirkastumiseen Taborin vuorella. Ymmärränkin Schönbergin teoksen sen taustalla vaikuttaneen Richard Dehmelin samannimisen runon mukaisesti hengeltään mystisenä:

Sinulle omaksesi annettu lapsi
älköön sielulles’ olko taakaksi,
oi katso kuin’ kirkkaana kaikkeus hohtaa!
Pilkahdus viipyilee yllä kaiken,
kun kuljemme keskellä meren hyisen,
niin erityinen lämpö kohtaa
Sinut minussa, minut Sinussa…

Lopuksi mieleeni jää soimaan aina yhtä vavahduttava Beethovenin jousikvartetto op. 132, jonka keskimmäinen osa kantaa tunnetusti nimeä ”Toipilaan pyhä kiitoslaulu jumaluudelle”. Tulkitsisin Beethovenin olleen ehkäpä Schönbergin tavoin siten uskonnollinen ihminen, että hän katsoi viimekätisesti parhaaksi viittoilla jumaluutta kohti epäsuorasti – ikään kuin nöyrässä kiitollisuudessa korkeammalle – eikä niinkään ohjelmallisesti alleviivata Jumalan todellisuutta musiikin keinoin.

Missä siis voisikaan herkemmin kuulla Jumalan musiikissa kuin tänä kesänä Kuhmossa?

Ensin ulkomaille ja sitten Kuhmoon

… eli Minun Kamarimusiikkini
[julkaistu Kuhmolaisessa 13.7.2012]


Kuva: Hanna Heikkinen @ Säräisniemi/Oulujärvi

Olen aina ollut levoton sielu. Kerran sain päähäni laskea, että olen asunut aikuisiälläni melkeinpä 30 eri osoitteessa. 15-vuotiaana lähdin Kuhmosta vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, ja yliopisto-opintoni aloitin opiskelemalla vuoden Englannissa. Toisen yliopistovuoteni vietin Saksassa Freiburgin vehreässä kulttuurikaupungissa, jossa aloin tutustua klassiseen musiikkiin.

Mitään taustakoulutusta ei minulla ollut. Pian tajusin, että Freiburgissa kuuntelemieni levyjen musiikkia soitettaisiin tulevana kesänä kotikaupungissani Kuhmossa! Kiinnostustani kamarimusiikkiin oli edeltänyt parin vuoden kesätyöni Kuhmon retkeilymajassa. Kun seurasin kuumeisesti konsertteja odottaneiden retkeilymajavieraiden taivalta konsertteihin ja niistä lumoutuneina takaisin, aloin ounastella, että jotakin kokemisen arvoista taitaa kamarimusiikkikonserteissa tapahtua…

Innostuin ajatuksesta: ehkä minäkin voisin kuhmolaisena mennä konsertteihin ”puhtaalta pöydältä”, lähestyä avoimin mielin festivaalia, jonka olin nuorempana kokenut lähinnä pölyttyneeksi ja vaikeatajuiseksi tapahtumaksi. Seuraavana kesänä varasin lippuja kymmeniseen konserttiin. Aloin havaita asioita, jotka olivat aina olleet minua lähellä, mutta joille korvani eivät olleet auki. Kamarimusiikki ei ole silotellun kaunista, kaukaista ja vaikeasti ymmärrettävää, vaan konserteissa kuultavat kappaleet käsittelevät elämän perusasioita, suruja ja iloja, intohimoja ja pelkoja.

Enää synkintä ja rajuinta musiikkia eivät minulle edusta Metallica ja Pantera vaan Šostakovitšin pimeät kamarimusiikkisävellykset. Jos tunnen iloa ja riemua ja tahdon ammentaa musiikista voimaa, en enää kuuntele indierockia vaan klassisesta tyylistä ammentavaa Iiro Rantalaa. Kamarimusiikista on tullut minulle oman kuhmolaisuuteni ydin: luovan hulluuden, poikkipuolisten oivallusten sekä luonnon rauhasta nousevan sisäisen herkkyyden. Kunpa yhä useammat kuhmolaiset antaisivat kotikaupunkinsa festivaalille mahdollisuuden tunkeutua luuytimiin!

Kosminen säteily, kesäinen musiikin valo

[julkaistu Kainuun Sanomien nettilehdessä 16.7.2012; ks. juttu täältä.]


Kuva: Stefan Bremer © Kuhmon Kamarimusiikki

Millainen avauskonsertin autuus! Kun Kuhmon Kamarimusiikki pyrähtää käyntiin jo 43. kesänä, voisi tuskin toivoa olevansa missään muualla kuin täällä. Ja että heti ensimmäisessä konsertissa on kuultavissa nykyiselle taiteelliselle johtajalle Vladimir Mendelssohnille ominaisesti sanalla sanoen kaikki: protestantismista, katolilaisuudesta, ortodoksisuudesta, hindulaisuudesta ja islamista ammentavia uskonnollisia teoksia.

Monen muun hyvän lisäksi Mendelssohn on käynnistänyt Kuhmossa uudenlaisen tavan suunnitella festivaalin avauskonsertteja: paukkuja ei säästellä, tietä ei tasoitella varovaisin johdannoin saati alkusoitoin, vaan heti ensisävelissä pureudutaan kursailematta asioiden ytimeen.

Tämä vuosi lienee Kuhmossa eräs harvoista, ellei peräti ensimmäinen, jolloin festivaalille ei ole nimetty yhtä kaiken kattavaa teemaa tai edes teemajoukkoa. Sen verran kesän ohjelmasisältöä taiteellinen johtaja on sentään suostunut raottamaan, että hän on todennut teeman voivan olla ”Jumalasta, mielikuvista, kauneudesta, ihmisten rajallisuudesta ja universumin rajattomuudesta…” Kuten kamarimusiikki itse, lausahdus jättää yhtä paljon sanomatta – ikään kuin viittoen itseään korkeammalle – kuin mitä lausutut sanat voivat ilmaista.

***

Avauskonsertin dramaattisen huipentuman muodostavat juuri ennen väliaikaa ja heti väliajan jälkeen soitetut kuoroteokset: Gustav Holstin Kuorohymnejä Rig Vedasta op. 26/3 sekä Sergei Rahmaninovin Kokoillan Vigilia op. 37. Eric Ericsonin kamarikuoro soi kuin taivaallinen sotajoukko, nuotintarkan harmonisesti ja yhtä kaikki leikillisen sielukkaasti. Harmittamaan jää vain se, että Rahmaninovin Vigiliaa ei kuulla kokonaisena, vaikka pituutensa puolesta tämäkin olisi ollut mahdollista. (Käsiohjelmassa olisi myös hyvä mainita, ettei teosta esitetä kokonaisena.) Holstin modernista kuoroklassikosta kuullaan tunnetuin eli kolmas osa, mikä on alkuperäisen teoksen laajan mittakaavan vuoksi perusteltua.

Jännittävintä avauskonsertissa on, että eri uskonnoista ammentavat teokset muodostavat polveilevan kaaren, jonka jokainen kuuntelija kokee omasta taustastaan riippuen omalla tavallaan. Konsertti alkaa tutusta ja turvallisesta: Bachin juurevan protestanttisesta Ristinpuu-kantaatista, jossa painottuu uskovan ihmisen sielunvaellus ja uskonkamppailu maallisessa elämässä. Kantaatin viimeisessä osassa Tule, oi kuolema, unen veli yksilöllinen näkökulma – jota on korostanut neljän ensimmäisen osan Ove Petterssonin bassosoolo – saa vastineekseen kuoron, jonka myötä perspektiivi avautuu inhimillisestä elämästä laajemmalle, kohti tuonpuoleista.

Kuolemaa nöyrästi puhutteleva koraali toimiikin oivana siirtymänä Schubertin psalmiin Hyvä on Herraa kiittää, jossa ilman säestystä esiintyvä kuoro liikkuu Vanhan Testamentin psalmia hepreaksi laulaessaan asteen mystisemmällä maaperällä kuin Bachin kantaatissa. Valkoisista esiintymisasuista, miesten liiveistä ja naisten värikkäistä huiveista lähtien kuoron musisointi on tyylikkään eleganttia ja samalla luonnollisen konstailematonta. Virheettömän ammattimaista otetta keventävät sopivasti niin laulajien hymynkare kuin muutamien naislaulajien hiuksiin kiinnitetyt kukkakoristeet.

***

Jos kuoro laulaakin konsertissa pitkälti ilman orkesteria, ansaitsee erityismaininnan Holstin kuorohymneissä säestykseen käytettävä harppu, jota israelilainen Sivan Magen soittaa suorastaan lumoavan aistillisesti. Kaikkinensa Rig Vedan teksteihin sävelletyt hymnit ovat konsertin eksistentiaalista aloitusta vasten kuin raikasta lähdevettä. Hymnissä kirkkaille vesille harppu ei ole enää harppu, vaan solisevan veden sointia, ja teoksen päättävässä Hymnissä vaeltajille Magenin soitto svengaa niin kansanlaulumaisen kepeästi, että voisin kuvitella nuoremmankin kuulijan – vaikkei olisi ennättänyt kamarimusiikkia harrastamaankaan – alkavan lyödä jalalla rytmiä.

Avauskonsertin tähtäimessä taitaakin viimekätisesti olla maailmankaikkeuden rajattomuus ja ihmisymmärryksen rajallisuus. Luullakseni erääseenkin kuulijaan vaikuttaa syvimmin se, mikä on hänestä näennäisesti kauimpana. Englantilaisen säveltäjän hindulaisuudesta ponnistavat, kosmista pyhyyttä henkivät Kuorohymnit Rig Vedasta muodostavat ainakin allekirjoittaneelle konsertin ensimmäisen huippukohdan siinä missä heti väliajan jälkeen kuultava Rahmaninovin Vigilia muodostaa toisen. Venäläistä intohimoa, ortodoksisista kirkollisista perinteistä nousevaa tyyliteltyä paatosta voi tuskin missään kuulla niin herkin korvin kuin Kuhmossa, jossa sielu ei kavahda edes taivaiden avautumista.

Rahmaninovin jälkeen eräänlaisen raukean päätöksen konsertille tarjoavat Muhiddin Dürrüoğlu-Demirizin (s. 1969) rapsodinen pianosävellys, jonka Sanna Iljin soittaa luonnonlapsimaisen spontaanisti sekä viimein Olivier Messiaenin ehtoollista ylistävä hymni Oi pyhä ateria!. Pisteenä iin päälle, skandinaavista eleganssia henkivälle kuorolle sallittaneen ruotsalaisen Waldemar Åhlenin encorena esitettävä Kesäpsalmi. Jossakin muussa ympäristössä tällainen päätöskappale olisi voinut olla tyylirikko, mutta Kuhmon Kamarimusiikin ensikonsertissa valinta tarjoilee heinäkuisen luonnonvalon pilkahduksen keskelle ylimaallista säteilyä.

Heikki A. Kovalainen

Heavy metal, eli Kainuun kovimmat metallikarkelot!

[julkaistu Kainuun Sanomien nettilehdessä 26.7.2012; ks. juttu täältä.]


Kuva: Stefan Bremer © Kuhmon Kamarimusiikki

Tunnustan kuuluvani reisienläpsyttelijäsukupolveen. Vuonna 1978 syntyneenä altistuin 80-luvun trendeille neonvärisistä toppavaatteista hevijumputukseen, joka seuraavalla vuosikymmenellä jalostui syvämietteiseksi grungemusiikiksi. Pysähdyttävin muistikuvani nuoruuteni lehtiotsikoista lienee Nirvanan keulahahmon Kurt Cobainin Kainuun Sanomissa uutisoitu itsemurha huhtikuussa 1994. Tuskin liioittelen, jos väitän kuhmolaisen kaveripiirini perineen virttyneet villatakkinsa Kurtilta ja uhmakkaan angstinsa 80-luvun suurilta metallibändeiltä.

Koska Kuhmossa ei nuoruudessani ollut – syväksi pettymyksekseni – mahdollisuutta pelata jalkapallo- tai koripallojoukkueessa, kaveripiirini suuntasi energiansa luoviin harrastuksiin. Jokainen soitti jotakin soitinta, enkä tarkoita nyt musiikkiopistoa vaan rehellistä rockia. Koska en ollut ns. kova jätkä, ostin ensimmäiset rumpukapulani kaikessa hiljaisuudessa Kuhmon nuorisotalolta, ja iltaisin saunan yhteydessä aloin tapailla Metallican Enter Sandmania suihkujakkaralla reisiä läpsytellen.

90-luvun amerikkalaisten kulttuurivaikutteiden maaperästä olen sittemmin ponnistanut kohti eurooppalaista kulttuuria. Vähitellen olen ymmärtänyt, miten nietzschet, dostojevskit, bartókit ja šostakovitšit tekevät omalla tavallaan samaa kuin eturivin uutta luovat rockbänditkin. Kaikki uivat vastavirtaan, myllertävät ja kääntävät päälaelleen vallalla olevia vouhotuksia tuodakseen esille oman, tinkimättömän näkemyksensä.

* *

Kuhmon nykyinen luottobändi, kymmenen vuoden Kamarimusiikkikävijä Danel-kvartetti soitti keskiviikkona 25.7. alkuillan konsertissa Dmitri Šostakovitšin 8. jousikvarteton (1960). Sergei Prokofjevin kirkkaan pulppuavan Huilusonaatin op. 94 sekä Béla Bartókin toisen maailmansodan kauhuja heijastelleen Sonaatin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille jälkeen tehtiin tilaa Šostakovitšin kvartetolle, joka ei vielä paperilla vaikuta eriskummalliselta. C-mollissa soivassa opuksessa 111 on viisi osaa perinteisin tempomerkinnöin, ja teos on omistettu sodan ja fasismin uhrien muistolle.

Kuuntelukokemukseni on kuitenkin mitä eriskummallisin – on ollut sitä aina Šostakovitšia Kuhmossa kuullessani. Heavy metallin kaanonin sepulturat ja panterat läpi kahlattuani en tunne mitään muuta musiikkia, joka olisi yhtä räjähdysvoimaista, pohjattoman synkkää mutta yhtä kaikki rytmisen iskevää. Maailmankuulu neljän sellon rockyhtye Apocalyptica on nimennyt venäläisen säveltäjän erääksi innoittajakseen, eikä velkaa tarvitsekaan sen koommin ihmetellä, kun kuuntelee 8. kvarteton toisen osan – tai saman säveltäjän 8. sinfonian kolmannen osan – dynaamista jyskettä!

Etten tulisi ymmärretyksi väärin: en suosittele metallimusiikin samaistamista kamarimusiikkiin. Molemmilla on ansionsa ja omaleimainen kielensä, ja molemmilla on paikkansa… Oma kokemukseni todistaa kuitenkin siitä, että kuhmolaisena rumpalina voi kamarimusiikkikonserteissa kokea järistyksiä, joita en ole kokenut missään metallikonserteissa, en edes 13-vuotiaana kuullessani Metallicaa Oulunkylässä. Eikä kumpaankaan ole tarvittu musiikkiopiston koulutusta.

* *

Saadakseen otteen kamarimusiikista on oltava uskaliaan avoin, omaperäisesti ajatteleva ja kuvia kumartamaton. Yksi asia johtaa toiseen: hyvä ystävä suosittelee jotakin biisiä, joka saa innostumaan toisesta, joka edelleen tekee mahdolliseksi kolmanteen teokseen tutustumisen… Keskiviikkona jututin Danel-kvartetin sellistiä Guy Danelia Kainuun Sanomien juttua varten, ja Guy mainitsi mitä innostuneimmin heidän alttoviulistinsa Vladin hevimetalliviehtymyksestä.

Soitin Vlad Bogdanasille, juttelimme hämmentävässä yhteisymmärryksessä kamarimusiikin ja rockin välisistä yhteyksistä… Molemmille on yhteistä tinkimätön omistautuminen ja intohimo, erilaisten äänten sekoittaminen yhtenäisen kudoksen luomiseksi. Sello on kuin rummut siinä missä alttoviulu on kuin basso, ja nämä yhdessä muodostavat komppiryhmän viulujen laululle. Molemmat musiikkilajit ovat yhtä lailla radikaaleja – massakulttuurin populaaria kouhotuksia kavahtavia – ja Vlad totesikin ihmisten usein pelkäävän niin klassisen musiikin kuin raskaan metallimusiikin kuuntelijoita.

Lyhyesti: sekä kamarimusiikissa että hevirockissa ovat äänessä nuoret vihaiset miehet. Vlad kertoi Šostakovitšille kertyneen kokemusta nuorista uhmakkaista muusikonaluista, ja Guy oli edellisenä päivänä todennut Beethovenin ja Haydnin olleen hyviä jätkiä. Kuulinpa Danel-kvartetin alttoviulistilta senkin, että hän järjestää tulevana syyskuuna Manchesterissa seminaarin metallimusiikista. Japanilainen nykysäveltäjä Karen Tanaka on säveltänyt kvartetille kappaleen Metal String, joka ammentaa metallimusiikin iskevimmistä perinteistä ja jonka nelijäseninen Danel soittaa Manchesterin lisäksi Venetsian biennaalissa.

Puhelun päätteeksi hra Bogdanas luettelee lempibändeikseen niin Black Sabbathin, Led Zeppelinin kuin 80-luvun thrashmetallinkin, jossa hän ihailee 70-luvun rockin yhdistymistä punk-energiaan… Miten järisyttävää onkaan kuhmolaisena rumpalina ajatella, että elitismin leimaa kantava kamarimusiikki saattaisikin uhkua samaa vimmaa, josta kaikkia pystyyn kuolleita instituutioita tasapuolisesti arvosteleva punkrock on aina ponnistanut!

Heikki A. Kovalainen

P.S. Liitteenä kamarimusiikkiaforismini (jotka pätevät yhtä lailla metallimusiikkiin).

Kamarimusiikki ei ole fiiniä ja eleganttia, ei niinkään hovien etäistä sointia, kuin tinkimätöntä avantgardea, pimeyden eturintamaa.

Suurin vaara piilee siinä, että alkukantaisesta taiteesta tehdään harvojen huvi, kun mikään ei kuulu niin vahvasti kaikille kuin absoluuttinen taide.

Kamarimusiikin voima piilee siinä, ettei se rajaudu arkipäiväisiin tunteisiin, vaan käsittelee kohtaamista olemisen ja tyhjyyden alkuperäisen kauhun kanssa.

Musiikki on puhetta

Kahvilla: Kun kamarikriitikko ja kamarimuusikko kohtaavat, syntyy keskustelua muun muassa kamarimusiikin olemuksesta, elitistisen leiman purkamisesta ja rock-musiikista

Teksti ja kuva: Jenni Leinonen
[julkaistu Kainuun Sanomissa 26.7.2012]

Siinä ei turhia kainostella, kun kamarikriitikko Heikki A. Kovalainen ja kamarimuusikko, Danel-kvartetin sellisti Guy Danel tapaavat kahvikupin äärellä. Miehet menevät suoraan asian ytimeen, kun Kovalainen on kiinnostunut kuulemaan Danelin näkemyksen siitä, mitä kamarimusiikista on kyse?

– Se on puhetta, ideoita ja jakamista, toteaa Danel.

Kovalaisen mielestä tämä kuvaus kamarimusiikista puheena on mielenkiintoinen, sillä ihmiset pitävät usein kamarimusiikkia elitistisenä tai hankalana ymmärtää.

Danelin mukaan elitististä tunnelmaa ei synny, jos on aikaa selittää ja jakaa näkemyksiä. Hän toteaakin kamarimusiikin syntyneen pienessä kontekstissa.

– Edelleen kun soittaa pienelle yleisölle, voi löytää yhteisen keskustelun ja jakamisen ulottuvuuden.

Jos kamarimusiikkia pitäisi verrata johonkin muuhun taiteenlajiin, vertaisi Danel sitä teatteri- improvisaatioon.

– Kaikki hyväksyvät roolinsa, ja sitten he improvisoivat tilanteen, Danel kuvailee.

Tärkeää on, mitä tapahtuu juuri siinä hetkessä.

YLEISÖN tapaaminen on Danelille tärkeää. Danel paljastaakin käyvänsä usein juomalla Hotelli Kainuussa. Kuhmosta lähtöisin oleva Kovalainen onkin kiinnostunut kuulemaan, minkälaisena Danel näkee kamarimusiikkifestivaalin ja kuhmolaisen arkipäivän välisen suhteen?

– Kaikki puhuvat aina ylpeydellä Kamarimusiikkifestivaalista, vaikka eivät itse kävisikään, Danel kertoo kokemuksestaan joka on myös yllättänyt häntä.

Kovalainen toivoisi enemmän nuoria mukaan Kuhmon festivaalille, ja hän haluaisikin purkaa klassiseen musiikkiin liittyviä ennakkoluuloja.

Yksiselitteisiä ratkaisuja tämän tekemiseen ei ole, mutta Danel kannustaisi musiikin jalkautumaan soimaan sinne, missä myös ihmiset ovat.

Toisaalta nuoria voi kannustaa soittamaan klassistakin musiikkia niin kuin he soittaisivat sitä kavereilleen, eivätkä kuten he soittaisivat sitä koulutuksen mukaan.

KAMARIMUSIIKISSAKIN jokaisella muusikolla on oma roolinsa. Danel näkee oman roolinsa sellistinä muita tukevana enemmän kuin itseään esiintuovana.

– Haluan tarjota kollegoilleni rytmin ja järjestystä, Danel toteaa. Kahvitellessa puhe kulkeutuu kamarimusiikista aina rock-musiikkiin ja metalliin.

Muusikkotoveri Danel-kvartetista, Vlad Bogdanas, on tutustuttanut Danelin metallimusiikkiin. Danel löytää äkkiseltään kahdesta hyvin erityyppisestä musiikkityylistä, metallimusiikista ja kamarimusiikista, yhteisiäkin piirteitä.

Molemmille on esimerkiksi tyypillistä, että yhtyeeseen tai kvartettiin kuuluu taustalla työtään tekeviä soittajia sekä yksi näkyvä hahmo, joka samalla määrittelee pitkälti ryhmän luonteen.

Klassisessa musiikissa se on ensiviulu, metalliyhtyeessä solisti.