Matkabloggaaja esittäytyy!


[minä & maapallo New Mexicon matkoilta v. 2008]

Olen perillä Amerikoissa!

Tervetuloa lukemaan kootuista seikkailuistani.

Alkulämmittelyksi anekdooteista parhaat,
ensi alkuun lentomatkan varrelta poimitut
(Lennot Helsinki–Amsterdam–Boston) –

J E S U S  C H R I S T  T H E  A L M I G H T Y  G O D ! ! ! – kuuluu lentokoneessa pari penkkiä takaapäin. Kuusissakymmenissä oleva mies heittelehtii paikallaan kuin olisi juuri saanut sydänkohtauksen, silmät kauhusta ymmyrkäisinä ja mies kaikkinensa vähintäänkin sellaisessa järkytyksessä, että vaimonsakin vierellään pelkää ukon tekevää kuolemaa. Kun pariskunta tuokion päivittelee tilannetta, käy ilmi, että mies luulee saaneensa sähköiskun edessä olevassa penkissä kiinni olevan mini-TV:n ohjaamiseen käytettävästä kapulasta…Niin vakavasta onnettomuudesta ei sentään ole kyse, etteikö äijänkäppyrä tokenisi turmasta omin päin, siis vaivautumatta kertomaan tapahtuneesta lentoemännälle, ja myöhemmin vaimo arveleekin, josko valtaisa jymähdys saattoikin johtua kuulokkeista tulevasta äänestä eikä sähköiskusta…

*   *

Hollantilainen käsitys turvatarkastuksesta lennon lähtöportilla:

Nuori pitkät kiharansa ponihännälle taivuttanut G4S-vartija viittoilee minua tulemaan piskuisen baaripöydän päällä seisovan läppärin äärelle, jonka vierelle hän itse asettuu seisomaan pienimuotoisen hyörimisen jälkeen. Silmälasinen vartija silmäilee minua uteliaasti tuuheiden kulmakarvojensa alta ikään kuin haastateltavaa miestä mittaillen…

– So, is all of this stuff your own?
– Yeah, it’s my own.
– Did you pack all of it yourself?
– Yes I did.
– Nobody helped you with packing?
– No.
– Did you get any gifts?
– No… or I got some from my girlfriend.
– Wow… have you known for a long?
– Eight months. We’re engaged (näytän heebolle ylpeänä sormustani).
– Wow… what’s her name?
– Maria.
– What does she do?
– She researches literature.
– So… what do you study?
– I’m done studying. I do research in philosophy at Harvard.
– So you do both research?
– Yes.
– What kind of research?
– In philosophy of life and American philosophy.
– So it is. You’re born into the world, and then it’s a mess…

Läpäisin turvatarkastuksen ja nyt olen jo perillä!

*   *

Tervetuloa Harvardin kulmille, Cambridgeen ja Allstoniin, joista jälkimmäisessä asun ja joista edellinen on käytännössä Bostonin lähiö, Massachusettsin osavaltioon!

Jos hyvin käy, en muutu tämän matkan aikana ihan yhtä southernerin näköiseksi kuin yllä olevassa kuvassa… Lisää päivityksiä luvassa lähiviikkoina!

[Allaolevassa kuvassa Cambridge vasemmalla,
Boston oikealla puolella jokea...]

Keltainen ullakkohuone!

Bostonissa on lunta – tai oli, ja vieläpä melko valtavasti! MokkaEcconi ovat märän lumen tahrimat, kun lompsin parin kilometrin päähän hakemaan vaaltaavasta Suupeermaarketista petivaatteita. Ohessa kuvia uudesta kodistani Allstonin kaupunginosasta (n. mailin päässä Harvardista) – yllä oleva on taas otettu Mount Auburnin vanhalta hautausmaalta, jossa paistattelin päivää lauantaina – alla …  j ä n n i t y s k e r t o m u s  sekä terveisiä Mäkelän Makelle (straight from da States)! :)

Kuinka eksyä Allstonissa: oltuani maassa viikon ajattelen, että aika voisi olla kypsä pienimuotoiselle rentoutumiselle ja poikkean Harvard Memorial Hallin kellariin jazz-iltamiin, jonne kitaraa soittava Jonathan on minua kutsunut (ja rumpujen soittomahdollisuutta tarjonnut)… Ilta etenee leppoisissa merkeissä, kun pöytääni istahtaa sattumalta filosofian jatko-opiskelijoita, ja juttelemme niitä näitä jääkiekosta ja öhöm kröhöm kihlauksestani! Kotimatkalla bussissa luen Vladimir Nobokovin Lolitaa (kiitos kihlattuni kirjasuosituksesta!), ja kirjan öhöm kröhöm loppuviitteet imaisevat minut mukaansa…

… Yhtäkkiä huomaan olevani jossakin aivan liian kaukana, hyppään pikaisesti bussista enkä tunnista seutuja ollenkaan. Järkeilen, että jos seuraan bussireittiä takaisin päin, saavun jossakin vaiheessa tutuille kulmille. Boston ja Allston ovat täyttyneet lumesta, lompsin loskassa ja lammikoissa. Kävelen halki radanvarsien, yli suuren sillan, enkä vieläkään oikein tahdo tunnistaa mitään… Päätän mennä lämmittelemään huoltoasemalle, ostan suklaapatukan ja tutkin paria hassua taskun pohjalta löytyvää kartaa, joista kumpikaan ei ulotu sinne minne lienen eksyneeni. Huoltoaseman pitäjä tilaa minulle taksin, kaivan laukustani läppärin ja etsin koneelta karttoja. Yritämme saada tuloksetta langatonta nettiä toimimaan …

… Parinkymmenen minuutin päästä taksi kurvaa pihaan, ja kuski valittelee ensi töikseen, ettei hänen pitäisi enää olla töissä, kun on niin valtava lumimyrskykin, että miksi hänelle nyt tämmöisiä työkeikkoja tarjotaan. Kerron eksyneeni ja lupaan maksaa ylimääräistä juomarahaa! Matka kotiin kestää tuntemattomia katuja pitkin kolme minuuttia, kuski pyytää viisi dollaria ja olemme molemmat tyytyväisiä.

Back in the yellow room up in the attic!
[Eli perillä lämmössä keltaisessa ullakkohuoneessa!]

Niin, ja vielä se tärkein: Maken kihlajuhlapuhetta on nyt siteerattu Amerikkoja myöten! Filosofian laitoksen osastosihteeri, mustaihoinen perheenäiti Vivian (“Viivi”), on kunnon saunafani, joten juttelemme niitä näitä saunoista ja valistan häntä suomalaisen saunomisen lyhyellä oppimäärällä. Tuohon oppimäärään, kuten kohdallista on, sisältyy sitaatti Markku Mäkelän tunnetusta 19.1.2013 pidetystä kihlapuheesta, jossa todettiin saunan olevan “paikka, jossa on perinteisesti synnytetty”, ja “tästä eteenpäin meidän perheessä sauna on paikka, jossa on syntynyt parisuhde…” Kerron tavanneeni kihlattuni saunassa! Vivian on vaikuttunut. Fulbright-kulttuurivaihdon parhaita perinteitä kunnioittaen jatkanemme ajatustenvaihtoa saunomisen taiteesta vastaisuudessakin.

P.S. Nyt se on todistettu, että olen tosiaan Keikki (sormuksen kaiverrus ei erehdy):

Quoting "Kocinski-Mulder, Cecilia" <Ckocinskimulder@iie.org>:

> Dear Keikki-
>
> Thank you for your email.  Aki told me how tight your appointment is
> to your flight so my fingers are crossed!

t. Keikki

Rock ‘n roll!

HUOM! kuvat eivät edusta narsismia vaan äitismiä: koskapa eräs nimeltä mainitsematon E. Kovalainen on joskus harmitellut, ettei “kuvissa näy ollenkaan ihmisiä, paikkoja vain”, koetan hieman parantaa tapojani! Kas noin, tuossa olen juuri aloittamassa työpäivääni Harvardin kampuksella, jykevässä ja mukavasti keskittymistä helpottavassa Widener-kirjastossa…

*   *

Takana ensimmäinen hieman rauhallisempi viikonloppu täällä, kun edellinen, ensimmäinen viikonloppuni omassa kämpässä meni nyt vielä pitkälti ihmettelyssä ja aikaerosta toipumisessa. Nyt olen jo vähän ehtinyt telakoitumaan ja toimittamaan asioita, jotka ovat minulle Suomessakin rakkaita…

Viiden hengen kimppakämppämme oli tänne tullessani melkoinen läävä, joten ajattelin, että se on kyllä pakko siivota viikonloppuna ja koettaa mobilisoida mahdollisuuksien mukaan hommaan myös kämppiksiä. Koska lähimpänä minua, 3. kerroksessa, asuu vähän päälle parikymppinen Harvardin biologian opiskelija Justin, jonka elämäntavat ovat vähintäänkin boheemit, päätin etten hänelle edes mainitse siivouksesta ennakkoon (muille kämppiksille kylläkin)… Kun muut ovat aiemmin koettaneet saada siivoustalkoita aikaiseksi, on nuori herra kertoman mukaan tokaissut tilaavansa kaupallisen siivouspalvelun, mitä hän ei sitten kuitenkaan ole saanut koskaan aikaiseksi!

Olen kaavaillut siivoamisen sunnutai-iltapäivälle. Lauantaina minulle selvitää, että J. on kuin onkin tilannut jälleen siivouspalvelun hintaan 90 dollaria, vaikka meillä piti olla kivaa siivota keskenämme! Ehdin jo harmistua, sillä varsinkin sotkuisten paikkojen siivoaminen voi olla ihan mukavaa, elämä tuntuu jotenkin mielekkäämältä kun saa sormenpäänsä möhnään ja jalkansakin jonkinmoiseen mönjään! Nooh, sunnuntaina odotamme ja odotamme puolisen tuntia, mutta eipä siivouspalvelua näy mailla eikä halmeilla… En aio enää odottaa pidempään, lompsin alakertaan ja alan imuroida ja mopata käytäviä. Eipä aikaakaan kun hoplaa — Justin käy vaihtamassa vaatteensa ja liittyy moppausvahvuuteen!

Niin siivoamme yhdessä koko isoa taloa (tai talon puolikasta, jota yhdessä asumme), ja Justin hoitelee hommaansa ahkerammin kuin kukaan muu. Ei pitäisi aliarvoida ketään elämäntapojen perusteella. Siivoamme jopa yhdessä yläkerran kylpyhuoneen: siinä kyökimme vierekkäin Red Hot Chili Peppersiä kuunnellen emmekä juuri edes juttelemaan ehdi… Käänteispsykologia taitaa pelittää rapakon takanakin: ehkäpä longislandilaiseen mammanpoikaan tehoaakin parhaiten tomera toiminta eikä niinkään turhan kainosteleva kysely siitä, pitäisikö ehkä piakkoin siivota…

Kirkossakin ennätin sunnuntaina käydä – minulle jo aiemmin tuttu bulgarialaistaustainen ortodoksikirkko on kävelymatkan päässä. Keskivaiheilla oleva kuva on otettu kirkkomatkan varrella; pidän kovasti siitä, ettei täällä Allstonin kulmilla ole turhan fiiniä, vaan paikoitellen on peräti hieman “etelämaalainen” (siis Amerikan eteläisempien osien juurevuutta henkivä) tunnelma, sopivana vastapainona Harvardin fiiniydelle.

Kirkkokahveilla ennätän jutella Andrewille (yllä olevassa kuvassa), ja hänen naisystävänsä, venäläinen Olga tölväisee yhtäkkiä, että hänen mielestään näytämme Andrewin kanssa hieman samalta… Siksi on pakko ottaa kuva: kalifornialaistaustainen surfer dude ja kainuulainen wanna be-surfer dude. Ihoni ei ole yhtä punakka eikä partani yhtä tuuhea kuin Andrewillä, mutta onneksi hymyni on sentään amerikkalaistyylisempi!

 

Harrastukset!

Sulkapallo: onhan se kummallista, kuinka vaikeaa on joskus järjestää kunnon matseja lajissa, joka on sentään Euroopassa varsin laajalle levinnyt! Amerikassa on Bostonin kokoisessa miljoonakaupungissa pari hassua sulkapallohallia ja nämäkin lähinnä yliopistojen yhteydessä kaikkien miehisempien lajien (kuten koripallon) tiimellyksessä. Mikä huvittavinta, täällä päin pitää usein sulkapalloa pelaillessa ensin vakuuttaa toiset siitä, että kyseessä on todella ihan vakavasti otettava ja vaativakin urheilulaji, ennen kuin voi alkaa pelata rinta rottingilla…

Ensimmäisinä viikkoinani liityin Harvard Badminton Clubiin, joka kokoontuu aina sunnuntaisin Harvardin kentille viiden kuuden tunnin pelirupeamiin. Pelaajia on kolmisenkymmentä ja kenttiä kaksi! Jos käy väärällä hetkellä vessassa, menettää heti pelivuoronsa, eikä kaksinpelistä kannata haaveillakaan. Yhtä kaikki toisella viikolla toteutui haaveeni siitä, että sain pelata ainoana valkohapsena reilun kymmenen aasialaisen joukossa; siinä onkin mailatekniikassa ja -nopeudessa Kainuun vasta toiseksi nopeimmalla Heikki Kovalaisella viljalti opittavaa! Sainpa sovittua kaksinpelejä myös Clubin postituslistan kautta, ja tuolloin pääsee pelaamaan ilman sen suurempaa ruuhkaa.

Jooga: amerikkalainen käsitys astanga jooga -tunnista… saavun tunnille hyvissä ajoin tai siis kutakuinkin minuutilleen, kun ajattelen sentään olevan kohdallista olla paikalla heti harjoituksen alusta lähtien. Ympyrän muotoon mattonsa levitelleet eri-ikäiset jooginalokkaat venyttelevät kukin omalla tahollaan. Yksi heiluttelee käsivarttaan kyynärpäästä alaspäin eteen ja taakse katseen levätessä raukeasti vastapuolen seinällä. Toinen makaa maassa ns. lapsiasennossa kasvot, kädet ja jalat mattoa vasten…

Oletan luokan etuosassa olevan nuoren naisen (joka myös venyttelee itsekseen) olevan tunnin opettaja, kunnes rohkenen kysyä vierustoverilta, meinaako opettaja jossakin vaiheessa aloittaa tunnin pitämisen. Vierustoveri kertoo varsinaisen opettajan tulevan tunnille 15 minuuttia myöhässä, koska hän etsii parhaillaan parkkipaikkaa. Lopulta 71-vuotias exrokkikitaristi Gene pölähtää saliin sen koommin anteeksi pyytelemättä. Samalla kun hän riisuu kiireisesti farkkutakkiaan, alkaa tauoton paasaus harjoituksen sisällöistä. Ja paasaten tunti siitä eteenpäin kuluukin ja vieläpä puolisen tuntia yliaikaa! Harvardilainen käsitys joogasta tuntuu piilevän siinä, että on tärkeämpää verbalisoida varpaan asentojen nyanssit tuuman tarkkuudella sen sijaan, että ihan tyynen rauhallisesti keskityttäisiin kurinalaiseen ja vaativaan fyysiseen treeniin, johon olen Suomessa tottunut…

Kuntosali: pitkästä aikaa olen nostellut ihan suoraselkäisesti puntteja! Joskus viisitoistakesäisenä kirkasotsaisena Michigan-vaihto-oppilaana lupasin siskolleni (jos nyt ollenkaan oikein muistan), että palaisin lihaksikkaampana takaisin… Ehkäpä kuntosalilla raudan pumppaaminen on sellaista puuhaa, jota ei kotimaassaan useinkaan tahdo saada aikaiseksi mutta ulkomailla hommasta saattaa innostuakin. Täällä ei onneksi ole saleilla kiskurisopimuksia, jotka sitouttaisivat käymään samassa paikassa koko vuoden ajan.

Yleensäkin liikunta ja urheilu, niin kilpailu- kuin harrastustasolla, on paljon paremmin ankkuroitu osaksi kouluelämää kuin Suomessa. Niinpä Harvardissakin pääsee muutaman kympin lukukausimaksulla käyttämään useampaakin erittäin hyvin varustettua salia, yliopiston omia uimahalleja sekä juoksuratoja. Lupasinko jollekulle, että palaisin lihaksikkaampana takaisin? Kyllä se hieman harjoitusta kirjojen parissa ja öhöm kröhöm joogassa ja sulkapallossa lihaksensa surkastuttaneelta tutkijalta vaatii…!

*   *

Ja rock… musiikin soittamista kaipaan aina ulkomailla ja kipeästi! Kitara pitäisi jostakin saada ostettua. Mahdollisuutta on myös tarjottu soitella — ihan noin vain yleisön edessä, treenaamaan ei kuulemma pääse — Harvardin jazz bändin jameissa torstai-iltaisin. Jos parisen viikkoa kerään rohkeutta, saatan istahtaakin rumpujakkaran ääreen leikkiäkseni jotakin jatsista tietäväni!

Remonttireiska!

Toivottiin semmoisia henkilökohtaisempia kirjoituksia. Ajattelin kirjoittaa kirjoituspöydistä. Olin kaksi viikkoa Suomessa, häitäni suunnittelemassa, ja taas on sydämeni siellä…

Joskus viisitoistakesäisenä vaihtarina en niin muista aivan sietämättömästi ikävöineeni kotiin, nyt kaipaan! Pieni kiusaus olisi muuttaa blogi hääblogiksi, mutta hillitsen itseni…

Takaisin kirjoituspöytiin: ennen lähtöäni ajattelin, että sellainen pitäisi saada. Iltakävelylläni kotikulmilla bongasin tämän, vinon ja rähjäisen mutta mukavasti harteille nostettavan:


ENNEN: surullinen kirjoituspöytä kadunkulmasta

Pitäisi tuunata kuntoon. Ostin sahan, halvimman sellaisen, mutta mitä tekee sahalla, jonka yläreunassa on metallinen levennys niin, ettei sillä minkään läpi leikkaa?

Kyselin kämppiksiltä nauloja, muttei heillä ollut, sahaa on turha edes kysyä… Naapurissa liikkuu sätkää poltteleva Boston Bruins -mies, jonkinlainen sähköasentaja kai.

Amerikassa kaikki on suurempaa, niin myös saha, jonka Obituary-paitaa (klassinen hevibändi joskus 80-luvulla) kantava naapurini minulle lainaa:


SAHA: Amerikkalainen ja eurooppalainen käsitys

Kaveri tulee tarkastamaan nikkarointiani. Juttelemme jääkiekosta (Bruins kun on Bostonin paikallinen joukkue, jossa pelaa maalivahti Tuukka Rask), kuinkas muuten, kuin yhtenä suurena white trash-perheenä…

Ikävään tuo lohtua ajatus, että voin pöydältä kirjoittaa rakkaimmilleni. Kun täällä tunnen oloni yksinäiseksi, voin löytää iloa vasaroista ja sahoista, tutkijan reviirin venyttämisestä!

Lopputuloksessa tähtäsin skandinaaviseen linjakkuuteen, ilmaisun yksinkertaisuuteen ja kirkkauteen, valmiin pöydän jämäkkyyttä ja käytännöllisyyttä unohtamatta:


JÄLKEEN: dosentin vastaanotolla käynyt pöytä

New York 2013!

Parin viikon Suomen visiitin jälkeen (oli ilo nähdä rakkaimpiani) palailin USA:han lentämällä ensin New Yorkiin ja viipymällä pari päivää siellä toisia suomalaisia Fulbright-stipendiaatteja tavaten. Nähtävästi kollegat pitivät N.Y.:ssa olemisesta niin paljon, että kaupungissa oli stipendikauttaan suorittavien tuttujen lisäksi väliaikaisesti käymässä pari muuta suomalaista stipendiaattia, joiden New York-kausi on jo päättynyt mutta jotka olivat nyt kaupungissa viikon lomalla…

… Näistä vierailjoista toinen, Miika, keksi kutsua porukkaa Manhattanin itäpuolelle aivan Brooklynin eteläkärkeen Coney Islandille, jonne pääsin yhdellä metron vaihdolla, vaikka parisenkymmentä pysäkinväliä saikin matkustaa. Alueelle on muuttanut viime aikoina paljon itäeurooppalaisia, erityisesti venäläisiä ja ukrainalaisia, ja lisäksi saarekkeella asustaa paljon mustaihoisia ja Italian amerikkalaisia. Meno oli rantabulevardilla leppoisaa ja tarjoilijoiden aksentti paksun venäläinen turistiravintolassa:

Fulbright-stipendiaattien lisäksi paikalla oli pari heidän kaveriaan, joista toinen, ukrainalainen Lena, räpsi jatkuvasti kuvia. Yleensä ulkomailla asustaessani en ole niinkään viettänyt aikaa suomalaisten kanssa, mutta nyt tuli puhuttua ihan rehellisesti suomea! llallista söimme Euroasia-nimisessä paikassa, joka vaikutti ulospäin melkomoiselta turistirysältä mutta jonka ruoka oli poskettoman herkullista borssikeittoineen, blineineen ja khachapureineen (jälkimmäinen georgialainen “juustoleipä”).

Filosofinen ajattelija ja ortodoksinen hirviö ottavat yhteen itäeurooppalaisessa ravintolassa. Myös paikan alkoholipolittiikka oli mielenkiintoinen: ravintolalla ei ole anniskeluoikeutta, mutta omien juomien nauttiminen on sallittua. Pöydästämme juuri ennen meitä lähteneet venäläiset herrat jättivät jälkeensä konjakkipullon, jota tarjoilijat yrittivät toistamiseen viedä pois… Toistelemme pullon olleen lahja meille, eikä siinä nyt niin paljon sitä väkijuomaa ollut!

Monenkirjavia ovat New Yorkin kaupunginosat, ei ole ihme että kaupunki houkuttelee monia katu- ja nykytaiteilijoita. Yksi päivä meni pitkälti Coney Islandilla seikkaillen, muuten vietin aikaani Upper West Sidella eli Manhattanin luoteiskulmilla papyrologiaan erikoistuneen Fulbright-stipendiaattikollegan, koiransa ja puolisonsa kanssa. Kiitokset erityisesti heille vieraanvaraisuudesta!

 

Opiskelua, töitä ja opiskelua!

Matkojen, sahailun, punttiennoston ja aurinkopiipahdusten lomassa olen täällä ehtinyt tehdä hommiakin: opiskella, tehdä töitä ja tutkimusta! Olen työstänyt eteenpäin pariakin kirjaprojektia, jotka olivat viime vuosina jääneet muiden kiireiden keskellä taka-alalle… Vihdoinkin olen ehtinyt muokata väitöskirjastani kahta kirjakäsikirjoitusta, joista molemmat tarjoan syksyyn mennessä julkaistaviksi (tai mahdollista julkaisua varten arvioitaviksi) Yhdysvalloissa. Eräs kustantaja (Fordham University Press) on jo aiemmin osoittanut kiinnostusta julkaista väitöskirjani (osia) erillisenä teoksena täällä amerikanmailla, mikä on toki hyvä startti käsikirjoitusten viilailulle!

Toukokuun 17. päivänä, lukukauden vedellessä täällä viimeisiään, pidin Harvardin yliopiston filosofian laitoksella esitelmän omista tutkimusaiheistani. Kun olen varsinaisesta tutkimastani ajattelijasta, esseisti-runoilija Emersonista esitelmöinyt niin monien vuosien ajan, nyt päätin hyödyntää tilaisuutta ja pohtia laajemmalti sitä, kuinka Emerson on jäänyt amerikkalaisessa kulttuurissa – ja myös yliopistofilosofiassa – yllättävän tuntemattomaksi. Näin tarjoutui mahdollisuus herättää samalla keskustelua amerikkalaisen kulttuurin vinoutumista, sudenkuopista ja kummallisuuksista, jotka voisivat osaltaan selittää kulttuurin kyvyttömyyttä tunnustaa oman suurmiehensä tärkeyttä.

“In Emerson Hall, in Emerson Oblivion: Passing Remarks on American Culture”
[Emerson-rakennuksessa Emerson-unholassa: Huomioita amerikkalaisesta kultuurista]

Lähtökohta esitelmääni oli jännä: filosofian laitosrakannus on täällä nimeltään Emerson Hall – jonka alimmassa kerroksessa myös komeilee Emersonin näköispatsas – joten oli korkea aika puhua tuossa rakennuksessa Emersonista! Kumma kyllä, Harvardin filosofian laitoksella kukaan professoreista ei tutki Emersonia, eikä heidän voi oikeastaan sanoa olevan juuri edes kiinnostuneita amerikkalaisen esseistin ajatuksista (tuskin heistä kukaan mainitsee Emersonia teksteissään, saati kirjoittaisi hänestä artikkelia). Yleinen kulttuurinen selitys tälle löytyy amerikkalaisen kulttuurin aatehistoriattomuudesta: tärkeimpiäkään kulttuurin luojia ei tutkita samoin kuin Saksassa tai Ranskassa tai edes Suomessa, jossa Emerson-unholan sukulaisilmiöksi kävisi vaikkapa tietämättömyys siitä, mitä Lönnrot, Runeberg tai Snellman ajattelivat ja saavuttivat.

Yliopistomaailmassa Emerson-unhola selittyy pitkälti sillä, että amerikkalaista filosofiaa – kuten suomalaistakin – on toisen maailmansodan jälkeen hallinnut ns. analyyttinen suuntaus, joka ei teknisine painotuksineen tarjoa kovinkaan otollista maaperää elämänfilosofisen Emersonin tutkimiseen. Sitäkin yllättävämmäksi Emersonin poissaolon filosofian laitoksilta tekee se, että muita Emersonin sukulaissieluja (vaikkapa Nietzscheä tai Kierkegaardia) kyllä tunnetaan amerikkalaisilla filosofian laitoksilla, ja vastaavasti amerikkalaisia klassikkofilosofeja saatetaan tuntea varsin hyvin vaikkapa — Suomessa!

Esitelmääni oli kuuntelemassa kymmenisen Harvardin filosofia, enimmäkseen amerikkalaisia, mutta olipa joukossa pari turkkilaistakin, eräs australialainen jatko-opiskelija sekä germaanisen filologian tutkija Saksasta (Harvardissa jatko-opiskelijana). Keskustelu oli niin vireää, että tuskin olin ehtinyt esitelmäni puoliväliin, kun olimme jo jutustelleet tunnin. Keskustelua heräsi mm. siitä, kärsiikö yhdysvaltalainen filosofia tosiaan alemmuuskompleksista eurooppalaisten esikuviensa varjossa ja voisivatko syyt Emersonin tutkimattomuudelle löytyä institutionaalisista tekijöistä eri oppiaineiden välillä. Runsas keskustelu osoitti ainakin sen, että Emersonin kaltainen uutta luova ajattelija – tunnettiin hänen varsinaisia ajatuksiaan tai ei – herättää kiivaita mielipiteitä amerikkalaisissa filosofinaluissa.

Thanks to all to have attended the talk & thanks to Doug for organizing it and making sure we have snacks to munch on while talking; the conversation will go on!

Kahvilla laitospomon kanssa

Tapasin täällä perjantaina viimein Harvardin yliopiston filosofian laitoksen johtajan Sean Kellyn, joka on ollut koko vuoden virkavapaalla. Siksi miitinki Seanin kanssa onnnistui vasta nyt keskikesällä, ja mukavaa olikin miekkosta nähdä!

Sean kutsui minut toimistolleen iltapäiväksi. Rupattelimme niitä näitä, esitin kymmenisen minuutin tiivistelmän omista Emerson-tutkimuksistani, ja Sean kuunteli innostuneena. Hän kertoi työstävänsä parhaillaan tunnetun mannermaisen filosofin, Hubert Dreyfusin kanssa Dostojevskin ja Kierkegaardin olemiskäsityksiä käsittelevää kirjaa, jossa olisi sijansa myös kristillisellä ajattelulla. Käsite “mannermainen filosofia” tarkoittaa nk. analyyttiselle filosofialle vastakkaista tai ainakin siitä poikkeavaa filosofian suuntausta, joka on vahvoilla erityisesti Saksassa ja Ranskassa ja jossa pyritään ajattelemaan mieluummin mutkikkaita asioita mutkikkaasti kuin selkeitä asioita selkeästi (niin kuin analyyttisessa filosofiassa tehdään). Analyyttiseesti suuntautuneelle filosofian laitokselle tuokin raikkaan tuulahduksen Dostojevskia ja Kierkegaardia tutkiva laitoksen johtaja!

Sanoin Seanille että kahvia pitäisi saada. Koska Emerson Hallista ei oikein mistään kahvia saa, Sean ehdotti että kävelisimme pari korttelia kahvilaan nimeltä Crema Cafe (jossa saa Cambridgen parhaat cappucinot), ja jatkaisimme matkalla keskustelua. Niin teimmekin, Sean amerikkalaiselle tyylille uskollisesti lenkkareissa, farkuissa ja flanellipaidassa, ja minä mukamas-mielestäni pikkuisen formaalimmim pukeutuneena sukkuloimme tietöiden ja muiden kadun melujen keskeltä kohti kahvilaa. Jatkamme keskustelua siitä, kuinka Amerikassa ei oikein ymmärretä aatehistorian merkitystä – vaan sitä pidetään arvoltaan toissijaisena reaaliseen historiaan nähden – ja ehkäpä siksikin muutamien amerikkalaisten filosofien tutkimuksessa ammottaa aukko.

Kun palailimme cappucinot kourissamme takaisin kohti Harvard Yardia, kerroin Seanille olevani ortodoksi. Tuosta uutisesta amerikkalaiset – niin kadunmiehet kuin akateemikot – poikkeuksetta innostuvat, joskin oma työnsä on aina selittää, olenko oikeastaan “Russian” (venäläinen), “Finnish” (suomalainen) vai “Eastern” (itäinen) ortodoksi. USA:ssahan erilaiset kristilliset kirkkokunnat ja lahkot muodostavat varsinaisen tilkkutäkin. Seania kiinnosti aihepiiri myös siksi, että hän koettaa uutta kirjaansa varten saada otetta Dostojevskin uskonnollisesta ajattelusta.

Yhteensä ehdimmekin jutella puolisentoista tuntia, kunnes Seanin piti palata toimistolleen ja lapsille suunnattua filosofiaprojektia hahmottelemaan. Siitä singahdin pelaamaan viikonlopunvieton käynnistävät sulkapallogeimit ystäväni Anshulin kanssa, jonka matkaväsymyksistäni huolimatta onnistuin kukistamaan. Mukavaa oli aiemmin huomata sekin, kuinka ihan muina miehinä saatettiin Seanin kanssa jutella kaikenmoisia, lapsista, uskonnosta ja Amerikasta.

[päät palanneet paikoilleen, tai ainakin melkein]

kv-rientoja!

Fulbright-stipendiaatin eittämättömiin etuihin kuulu mahdollisuus osallistua kansainvälisiin häppeninkeihin, joista tiedotetaan keskitetysti kaikille alueen stipendiaateille yhteisellä postituslistalla ja joihin osallistumien on yleensä ilmaista. Koska en oman stipendikauden aikataulun vuoksi voinut osallistua nk. enrichment-seminaareihin, otin ilon irti ja osallistuin mahdollisuuksien mukaan kaikkiin muihin loppukeväästä järjestettyihin tapahtumiin. Viimeisimpänä oli tunnin ajomatkan päässä Worcesterissa järjestetty Kansainvälisen keskuksen (International Center of Worcester) vuosikokous, jossa pitämästäni esitelmästä kirjoitn aiemmin. Seuraavassa napakat raportit muista kansainvälisistä riennoistani:

Berklee International Folk Music Festival 2013

Boston on tunnettu yliopistoistaan: kun tehdään kansainvälisiä listauksia maailman parhaista yliopisto- tai opiskelijakaupungeista, sijoittuu Boston usein aivan kärkikahinoihin Pariisin, Lontoon, Wienin, Melbournen ja Sydneyn kaltaisten kaupunkien seuraksi (ks. tunnettu listaus täällä). Laskutavasta riippuen Bostonista tai kaupungin liepeillä löytyy yliopistoja kuutisenkymmentä, ja joukkoon mahtuu maan tunnetuimpiin musiikkikouluihin kuuluva Berklee School of Music.

Maaliskuun lopulla Berkleen musiikkikoulu isännöi järjestyksessään 27. kansanmusiikkifestivaalin, jossa koulun monenkirjavat virtuoosimuusikot esittivät joko oman maansa tai muuten vain sopivaksi katsomansa maan musiikkia. Illan kohokohdiksi muodostuivat korealainen lyömäsoitinesitys, joissa kymmenkunta nuorta naismusiikkia rakensivat yksinkertaisen toistuvista rytmeistä äänivyöryn, sekä jazzista arabialaiseen ja intialaiseen musiikkin edennyt kitarakollaasi, jota hallitsi sähkökitarallaan nuori eteläamerikkalainen muusikko. Tapahtuman jälkeen istuttiin WorldBostonin johtajan Bill Cliffordin ja hänen avustajansa kanssa lähikapakkaan parille oluelle, puhuttiin amerikkalaisesta yliopistokoripallosta ja jazzista.

Teachers’ Roundtable + Celtics’ game!

Heti kansanmusiikkifestarin jälkeisenä päivänä samainen WorldBoston isännöi eri maalaisten opettajien ja opetusalalla työskentelevien vaikuttajien lounaan ja keskustelutilaisuuden, jossa vaihdettiin ajatuksia vierailevana tutkijana toimimimesta, Fulbright-säätiöstä ja kansainvälisyydestä. Tapasimme Bostonins satamassa, jossa myös WorldBostonin toimistot sijaitsevat, ja aloitimme syömällä yhdessä merenelävistä valmistettua lounasta sataman No Name-ravintolassa. Pöytäseurueeseeni kuuliu Oulussa asuva, Opetushallituksen kansainvälisyysasioiden parissa työskentelevä Eija Ruohomäki sekä pari itäeurooppalaista opettajaa.

Lounaan jälkeen osallistuimme yhteiseen “pyöreän pöydän” keskusteluun, jossa kullakin Fulbright-stipendiaatilla oli mahdollisuus kertoa kokemuksistaan, ja kansainvälisellä opettajadelegaatiolla oli puolestaan sauma esittää meille kysymyksiä. Erityisen seikkaperäinen esitys kuultiin intialaiselta sosiologian professorilta, joka oli tutkijavierailulla Yhdysvalloissa nyt toista kertaa parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Hän korosti sitä, kuinka juuri nyt on kiehtova aika Yhdysvalloissa vierailulle, kun maa käy läpi yhteiskunnallista murrosta: musta presidentti, maahanmuuttajuuskysymykset, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, finanssikriisi jne.

Kuin bonuksena keskustelut opettajien kanssa poikivat urheilua illan päälle: sain vapaaliput NBA-otteluun Boston Celtics – Atlanta Hawks, jossa kotijoukkue Boston otti askeleen lähemmäs pudotuspelipaikan varmistamista.

Valasjahti, 5. toukokuuta 2013

Lopuksi tärkein – tai siis kansainvälisistä häppeningeistä epämuodollisin mutta monille varmasti mieleenpainuvin! Bostonia ympäröivillä merialueilla on mahdollista nähdä valaita, ja tottahan toki Fulbright-stipendiaateille kaupiteltiin mahdollisuutta hypätä veneen kyytiin valasjahdille… Puolustaudun toteamalla, että muutoin en nyt välttämättä moiselle risteilylle kyytiin hyppäisi, mutta Fulbright-säätiön tarjoama mahdollisuus ilmaiseen valaskatselmukseen madalsi kynnystä ratkaisevasti. Ilokseni tapasin laivalla myös tuttuja Massachusetts Institute of Technologyn (MIT:n) tanskalaisia opiskelijoita, joiden kanssa keskustellessa matka meni leppoisasti.

Kuvasin valaista videota vietäväksi Suomeen 5-vuotiaalle tyttärelleni, kun yhtäkkiä jahtia järjestänyt Bill Clifford vetäisi minua hihasta ja totesi: “Heikki, olet valasmatkan virallinen valokuvaaja, tahdon sinun lähettävän kuvat valaista minulle!” Niinpä sitten sain ottaa valaista parhaani mukaan valokuviakin! Annetaan ryhä- ja lahtivalaita esittävien kuvien siis puhua puolestaan – suosittelen valasristeilyä sillä varauksella, ettei laivojen pörrääminen valojen suosimalla alueella ehkä tarjoa mitään ekologisinta esimerkkiä ihmisen suhteesta luontoon…

Thanks, WorldBoston and Bill Clifford, for organizing all of these great events!

Matka paketissa!

A m e r i k k a   o l i   m i n u l l e . . .


… öisiä pyörämatkoja Cambridgesta Bostoniin …


… suuri spektaakkeli valasjahteineen ja kv-rientoineen …


… havaintoja rikkinäisistä kadunkulmista …


… ajanviettoa parhaiden kavereiden kanssa …


… viilettämistä ilmavirrassa rakkaimpani kanssa …


… New Yorkin matkoja kiireessä ja kiireettömästi …


… modernin arkkitehtuurin ihailua …


… kävelymatkoja Bostonissa …


… iltoja kuunvalossa, iloa siitä, että sai olla täällä!